Syyskuun Sadut

Syyskuussa on ollut...

yksi asia, joka yllätti: 

Millainen sisällöntuottaja Milo onkaan tässä blogissa! Ohrapeltosyndrooma sai teidät ruutujen ääressä niin sankoin joukoin liikkeelle, että huomasin miettiväni, pitäisikö blogin virallinen päätoimittaja vaihtaa nelijalkaiseen.

yksi asia, joka nauratti:

Lauantaiaamuna nousin ja huomasin Milon loikoilevan sohvalla selällään tassut kohti kattoa. Se näytti niin söpöltä, että päätin heti ottaa kuvan. Huoneessa oli kuitenkin hämärää ja jouduin säätämään kameran asetuksia hiukan. Lopullisessa kuvassa Milo kyllä loikoilee, mutta asennon rentouden sijaan ilme on lähinnä täydellinen irvistys. Ihme se olisi ollutkin, jos kuvaus olisi onnistunut kerralla. Eipä siinä voinut kuin taas nauraa. Ihan täydellinen somemateriaali vs. todellisuus! (Katso kuva postauksen lopusta.)

yksi asia, joka muuttui:

Syyskuun aikana luonto vaihtoi vaatteensa ja syksy hiipi vaivihkaa sisään. Kesämekot siirrettiin kaapin perälle ja tilalle tulivat pehmeät neuleet, villasukat ja kynttilät. Myös kalenteri muuttui: pitkään jatkunut arki opintojen parissa jäi taakse, kun viimeinenkin tehtävä valmistui. Tästä kerron lisää myöhemmin, kun virallinen valmistuspäivä on käsillä.

yksi asia, joka pysäytti:

Eräs hämärtyvä syyskuu-ilta, kun pysähdyin vain katsomaan ikkunasta ulos. Syksyn tuoksu ilmassa ja hiljaisuus saivat vetämään syvään henkeä. Joskus on vain pysähdyttävä huomaamaan, miten pitkälle on tultu, ennen kuin ryntää taas kohti seuraavaa tavoitetta.

ja monta ihan tavallista päivää niiden välissä. 

Niitä kauniita, hieman rutiininomaisia arkihetkiä, joista loppujen lopuksi ne parhaat muistot ja elämän omat pienet sadut syntyvät.

Tämän kuun sadut taisivatkin löytyä suoraan metsänpohjalta. Syyskuun tavallisten päivien piristyksenä toimi nimittäin bongaamani kärpässienikokoelma. Kärpässienet ovat kyllä luonnon omia pienoissatuja. Täydellisen pilkullisia ja satukirjamaisia, että niiden kohdalla oli pakko pysähtyä kamera kädessä. Ne muistuttivat siitä, että joskus ne kauneimmat asiat odottavat aivan lenkkipolun varrella, kunhan vain malttaa katsoa vähän tarkemmin.

Tähän loppuun vielä kuva Milon täydellisestä aamuirvistyksestä, kun kamera räpsäyttää kuvan:

Heinäkuun huvit

Heinäkuuhun on mahtunut sekä tavallista arkea että hetkiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kesä kuluu nopeasti, mutta jättää jälkeensä pieniä ja vähän isompiakin merkityksellisiä hetkiä.
Tässä muutama niistä.

Heinäkuun päivistä jokunen kului sateen rytmittämänä. Yksi niistä oli sellainen, joka sai pysähtymään ja nauttimaan kesäisestä sateesta ja kuvaamaan luontoa. 
Kirjoitin siitä enemmän täällä: Heinäkuinen sadepäivä

Heinäkuussa oli myös perinteisesti vuosittainen Islanninkoiran päivä, jota vietimme Milon kanssa.
Päivä, jossa oli koiramaista iloa ja yhdessäoloa, joka teki siitä meille tärkeän päivän.
Päivän kulusta voit lukea täältä: Islanninkoiran päivä

Elämässä on myös niitä hetkiä, jotka huomaa vasta kun ne ovat käsillä. Ne saattavat hiipiä arkeen hiljalleen, kunnes seuraavassa hetkessä huomaa kaiken olevan vähän toisin. Minä huomasin sen, kun meidän kesään mahtui myös isompi muutos, kun yksi elämänvaihe tuli päätökseen. Viimeinenkin lapsi muutti pois kotoa ja arki muuttuu. Koti jää kahdelle ja yhdelle nelijalkaiselle. 
Siitä voit lukea täältä: Koti hiljenee..

Tämän heinäkuun huvit olivat keveyttä ja tekemistä. Nauttimista luonnosta, kodista ja perheestä. Oli muutamia juhlia, niin omia kuin toistenkin: Syntymäpäiviä, rippijuhla ja hääpäivä. Näiden lisäksi se hetki, jossa huomaa elämän muuttuvan. Hiljalleen, mutta varmasti. 
Sellaisista hetkistä ja huveista tämä minun heinäkuuni rakentui. Sopivassa suhteessa arkea, juhlaa ja kesän huolettomuutta.

P.S. Heinäkuu jäi mieleen myös blogin vilkkaimpana kuukautena tähän asti. Samalla ylittyi yksi pieni rajapyykki. 🥳

Sain esikoiseltani suklaalevyn, jossa oli ajatus, joka tuntui sopivan tähän kesään erityisen hyvin.

Koti hiljenee ja meidän uusi arki alkaa

Yksi elämänvaihe on takana ja uusi edessä.
Oma aika lisääntyy, ja tilaa tulee enemmän, niin kotiin kuin mieleenkin.

Kotona on aavistuksen hiljaisempaa kuin ennen. Nyt kun yksikään lapsi ei asu enää kotona, sen huomaa erityisesti iltaisin. Meillä on nyt kotona minä, mieheni ja koiramme Milo. Niinpä talo hiljenee eri tavalla. Ei ole enää sitä hetkeä, kun odottaa että joku tulee kotiin, iltatoimet alkavat ja päivä sulkeutuu yhdessä.

Yhden asian huomasin konkreettisesti yhtenä päivänä siivotessani. Kun kävin läpi huoneita, pysähdyin hetkeksi. Tämä on nyt yksi huone, jossa ei enää asuta samalla tavalla kuin ennen.

Vaikka arki on nyt rauhallisempaa, se ei kuitenkaan ole aivan hiljaista, kun Milo pitää meidät liikkeessä ja muistuttaa arjen jatkuvuudesta. Milon tassujen rapina ja lenkkikutsut rytmittävät päiviä kuten ennenkin. Milon omasta päivästä voi lukea täältä.

Voisi ajatella niin, että olemme tavallaan palanneet lähtötilanteeseen. Minä ja mieheni olemme taas kaksin.
Kuitenkin vuosien varrella on kertynyt yhteinen historia, on eletty arkea ja kasvatettu lapset.

Elämän eväät on annettu mukaan, ja olemme tehneet parhaamme. Niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä meillä kulloinkin on ollut käytettävissämme.
Matkaan on mahtunut monenlaista, kuten elämään yleensä kuuluu.

On oikeastaan hieno tunne huomata, että kasvatustyö on tehty.
Tukea tarvitaan edelleen, mutta varsinainen kasvattaminen on ohitse.

Katse siirtyy tulevaan vähän eri tavalla. Päällimmäisenä on toive siitä, että lapset ovat onnellisia ja että heidän elämänsä kantaa, mitä ikinä he päättävätkin tehdä.

Sen jälkeen ajatus kääntyy itseen ja meihin. Siihen, miten voin ja kuinka aikani nyt käytän. Siihen, mitä on olla nyt me kaksi.

Huolehtimista, priorisointia ja jatkuvia menoja on vähemmän.
Tilalle on tullut jotain muuta. Jotain mitä ei vielä voi täysin määritellä.

Nyt on tämän elämänvaiheen aika.
Ja se on hyvä niin.

Islanninkoiran päivä 2026

On taas aika Milon oman erityisen päivän, kun islanninkoiran päivä on täällä.

Aamu alkoi tietenkin tuoksujen tarkastuskierroksella ja aamuruokailulla.

Päivällä kokeiltiin valokuvausta, mutta malli on kovin vastahakoinen. Taito se on sekin, kun onnistuu kameran räpsäisyä väistämään. Jokunen kelvollinen kuva kuitenkin kameran rullaan saatiin.

Päivän ohjelmassa oli myös se vähemmän arvostettu osuus eli kynsien leikkuu, eli eräänlainen tassupedikyyri ja turkin huoltohetki. Onneksi saa edes herkkuja.

Illalla tehtiin päivän viimeinen partiointi ja ruokailun jälkeen rentouduimme omalla idyllisellä terassilla.

Milo ei ehkä itse tiedä päivän merkitystä, mutta minulle tämä on hyvä hetki pysähtyä huomaamaan, miten tärkeä se on ja että sen pitäisi saada tuntea se myös.

On oikeastaan aika ihanaa, että rodulla on oma päivänsä. Pieni muistutus siitä, miten paljon nämä koirat tuovat arkeen.

Viime vuoden tunnelmiin pääset tästä: Milon Islanninkoiran päivä 2025

Heinäkuinen sadepäivä

Heinäkuu on alkanut melko vauhdikkaasti, mutta tänään päivä hiljeni sateeseen. Lähdin silti Milon kanssa lenkille, eikä sade tuntunutkaan haittaavan vaan ihan päinvastoin. Puin Milollekin sadeasun, vaikka se ei sitä juuri arvosta. Harvoin vaatteita tarvitsee, mutta se helpottaa pesua. 

Huomasin, miten harvoin tulee tartuttua kameraan sateella. Usein kauniit kuvat liitetään aurinkoon, vaikka myös sade tekee maisemasta omanlaisensa. Tällä kertaa pysähdyin ja otin muutaman kuvan.

Milo ei säästä välitä. Se kulkee yhtä innokkaasti, oli maa kuiva tai märkä. Eikä minuakaan sade haittaa. Kesäsade on lämmin ja oikeastaan aika rauhoittavaa. Ainakin tänään. Koiraa katsoessa tulee myös hyvä mieli.

Ei heinäkuukaan aina ole aurinkoa ja suunnitelmia. Joskus ne ovat sadepäiviä, joissa huomaa katsovansa ympärilleen hieman tarkemmin.

Milo muistuttaa aina myös levon tärkeydestä.

Kesäkuun kuvat

Kesäkuu on ollut hiljaisempi kuin odotin. Toisaalta se on antanut tilaa luovuudelle. Pitkästä aikaa leivoin sämpylöitä ja olen ommellut itselleni vaatteita, hupparin ja hameen. Nyt teen sopivan paidan hameelle. Milon kanssa ollaan oltu metsässä lenkkeilemässä ja otettu kuvia. Milo ei kamerasta kovin välitä, mutta joitakin hyviä kuvia onnistuin ottamaan. On hassua, miten onnistuukin väistämään kameraa niin taitavasti ja on silti niin kuvauksellinen monenlaista taustaa vasten.

Olen ehtinyt myös selailla kuvia aiemmilta kesiltä. Niissä on ehkä enemmän liikettä, enemmän suunnitelmia. Mutta huomaan, että kaipaan nyt juuri tätä, rauhallisempaa kesää. Ehkä tämä kesä ei ole se, jossa tapahtuu paljon. Ehkä tämä on aikaa, jolloin luovuudelle tulee taas enemmän tilaa.

Ja Milo on kanssani aina läsnä, metsälenkillä tai ompelukoneen äärellä. Se on siellä missä minäkin, välillä mukana liikkeessä, välillä rauhassa lähelläni.

Juhannusviikonlopun tunnelmia

Aurinkoinen ja lämmin sää on hellinyt juhannusta. Alkukuu olikin melko viileää ja nyt alkoi tuntua kesältä. Vihdoinkin sai riippumaton ripustaa terassille ja loikoa siinä. Milo tulee kysymään olisiko pienen leikkihetken aika. Nykyään juhannukset meillä ovat aika pienellä vaivalla syntyvää tunnelmaa. Hyvää ja kevyttä syötävää, vähän luonnonkukkia maljakossa ja muutama koivunoksa saunassa riittää oikein hyvin. 

Myös Milo on tänäkin juhannuksena mukana näissä hetkissä. Aivan kuten viime vuonnakin, jolloin kirjoitin pienistä, merkityksellisistä hetkistä. Voit halutessasi lukea sen tästä.

Kun nyt olen enemmän kiinnittänyt huomiota läsnäoloon, on se alkanut tuntua yhä luontevammalta. Vaikka elämässä välillä on huolia, olen onnistunut löytämään merkityksellisiä hetkiä, jotka kantavat eteenpäin.

Tämän juhannuksen ajatus taitaa siis olla: Kaikkea ei tarvitse olla paljon, jotta se riittää.

Tästä on hyvä jatkaa kesää eteenpäin.

Äitiydestä ja kasvusta 💝

Äitiyteen liitetään usein paljon odotuksia. Niitä tulee ulkopuolelta ja asetamme niitä myös itse itsellemme. Emmekä välttämättä tule edes miettineeksi onko niissä oikeastaan järkeä, loppujen lopuksi. Arki rakentuu pienistä hetkistä, jotka eivät näy kuvissa, juhlapäivissä tai somessa. Äitiys ja arki ovat kuitenkin kaikkea, koko tunteiden kirjo ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.

Ehkä olen joskus maininnut, että jääkaapin ovessa on lehdestä leikattu teksti, jossa lukee "arki on ihmisen parasta aikaa". Juhlalle ja kaikille hyville tunteille ja asioille on paikkansa, mutta elämässä on muutakin.

Olen myös joskus jossain postannut tämän ajatuksen: "Äitiys on sitä, että avaa sylinsä sydäntä myöten ja pitää lasta lainassa niin kauan kuin että onkin Suurinta rakkautta palauttaa hänet takaisin elämälle." (Kesken- Elina Saminen). Tämän ajatuksen mielessä pitäen, on ehkä ollut helpompi ymmärtää aikaa, kun lapset muuttavat pois kotoa. Sillä sekin kuuluu elämään ja niin kuuluu olla. Alkaa uusi vaihe elämässä. Sillä kun lapset kasvaa, myös minä ja minun äitiyteni kasvaa. 

Lapseni ovat aikuisuuden alkutaipaleella. Kun katson taaksepäin aikaa, näen kasvun kaaren. Tämä hetki tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Ei siksi, että tuntuisi kaiken olevan valmista vaan siksi, että kaikki on saanut kasvaa omalla tavallaan. Niinpä minun äitienpäiväni sisältää rakkauden lisäksi, kiitollisuutta.

Kun pysähdyn katsomaan ympäröivää luontoa, näen siellä samanlaista kasvua ja lempeyttä.
Kuusenalkuja nousee valkovuokkojen keskeltä, omassa tahdissaan ja omalla paikallaan. Ne eivät kilpaile keskenään, eivätkä yritä olla mitään muuta kuin mitä ovat. Ehkä siinä on jotain samaa kuin äitiydessäkin. Kasvua, joka tapahtuu hiljalleen, ilman kiirettä tai valmiita muotteja.

Kevään kynnyksellä

Kevät on tänä vuonna aikaisessa ja olen jo työmatkaa pyörällä kulkenut. Aurinko on näyttäytynyt ja valoisuus lisääntyy. Leskenlehtiä tienvarsilla on alkanut kasvaa, samoin pajunkissat. Luonto on taas puhkeamaisillaan kevään ja kesän kauneuteen. Sitä siis odotellessa, kun pääsiäinen suo pienen hengähdystauon.

Ihan vähän aikaa sitten vietettiin talvilomaa ja tehtiin pieni reissu Turkuun. Edellisen tekstin kuva onkin Ruissalosta meren rannalta. Kotimatkalla käytiin vielä Lohjalla Tytyrin elämyskaivoksessa. Hissillä maan syvälle maan syvyyteen ja tutustumaan kaivostyön historiaan, kiviainestietouteen, taidenäyttelyyn ja teemaluolaan. Teemaluola oli tuolloin noitaluola ja siellä oli noita tavattavissa. Näimme myöskin valoshown 100 metriä leveään, pitkään ja syvään kaivoskäytävään.

Oli kiva reissu ja loma.

Nyt pääsiäisen vapaapäivinä ollaan ulkoiltu koiran kanssa ja käytiin keilaamassa. Joutsenet on taas tulleet takaisin ja nähtiin lumikko joen toisella puolella. Aurinkoa ei juuri näkynyt, mutta ihan hyvät ulkoilusäät olivat. Jäädään siis odottelemaan kevään lämpöä.

Maaliskuun muodot

Kirjoittaminen on toisinaan äärettömän helppoa ja vaivatonta ja taas toisinaan tuntuu, että ei synny oikein mitään. Toisinaan se on jotain siltä väliltä, jolloin ajatukset hakevat muotoa ja tekstiä alkaa pikku hiljaa syntyä, kun antaa sille tilaa. Ei pakottamalla, vaan seuraamalla uteliaana mitä seuraavaksi muodostuukaan ruudulle tai paperille. Luin myös jostakin, että kirjoittaminen on kehonhuoltoa. Voin itseni puolesta hyvin olla samaa mieltä. Minusta se on myös mielenhuoltoa. Kirjoittaminen rentouttaa monella tavalla. Jos kirjoittaa asioisita, joita ei halua muiden lukevan, niin sen voi hyvin kirjoittamisen jälkeen hävittää. Se voi olla terapeuttistakin, jos asia on sellainen minkä haluaa ikäänkuin saattaa päätökseen.

Minulla oli hiljattain tilanne, joka alkoi ahdistaa ja tunne jäi jotenkin vähän päälle. En tässä nyt tilannetta avaa tämän enempää vaan haluan kertoa miten sen tunteen sain purettua. Ahdistava tunne jäi siis päälle vaikka tilanne olikin ohi. Puolisoni oli reissussa ja olin illan yksin koirani kanssa. Yksin siinä mielessä, että ei ollut toista ihmistä kotona. Lämmitin saunan ja laitoin jalkakylvyn. Sillä olikin yllättävästi maadoittava vaikutus ja tunne hiukan helpotti. Seuraavana päivänä ystävän kanssa metsälenkillä sain asian puhuttua, jolloin ahdistava tunne hävisi kokonaan. Toki riippuu ahdistavan tunteen laadusta kuinka sen saa purettua.

Ehkä maaliskuun muodot ovat juuri tätä, kaikki ei muotoudu tai selkiydy heti. Ajatukset ja tunteet tarvitsevat välillä aikaa, käsittelyä ja lempeyttä ennen kuin loksahtavat paikoilleen. Vähän niinkuin näinhän tämän piti mennäkin. Tärkeintä on kuitenkin, että ollaan matkalla kohti omaa ymmärrystä. Joskus tarvitsee pysähtyä ja joskus taas täytyy pysyä liikkeessä. Ja juuri tässä on lohdullisuutta, mikään ei ole rikki vaan vasta muotoutumassa.

Luonto on maaliskuussa muotoutumassa aivan kuten ajatuksetkin.

Helmikuun helmet

Kun katson helmikuuta, näen pieniä, hyviä hetkiä talvinen maisema noiden hetkien taustalla. Oli pari aurinkoista talvipäivää, kuin lupaus siitä, että kevät on tulossa. 

On aina ilo seurata, kun Milo nauttii talvisesta säästä. Ihan sama minkä verran on pakkasta, aina voi piehtaroida lumessa ja juosta kiitäen pellolla. Tosin kovien pakkasten aikaan lenkit jäi lyhyeksi. Tassujen anturat olivat kovilla ja tossut ei mitenkään pysynyt menossa mukana. Pakkasten hellittäessä ollaan tehty sitten pidempiä lenkkejä. Kun lenkki on jäänyt lyhyeksi, ollaan sitten sisällä aktivoitu erilaisin leikein. Namien piilotusta eri tavoilla on hyvää tekemistä ja virikettä. Milolla on myös pari erityisen hyvää lelua, joilla tykkää leikkiä. Se on niin suloista, kun Milo tulee luokse pehmolelu suussa pyytämään, että leikitäänkö nyt. Ei siihen voi sanoa ei.

Kävin hiihtämässä aina, kun vain oli mahdollisuus eikä liian kova pakkanen. Ostin viime vuonna uudet sukset ja niillä on tosi hyvä hiihtää. Nautin kovasti talvisessa maisemassa hiihtämisestä. Lumiset puut ympärillä on jotenkin niin lumoavaa ja auringossa säihkyvä lumi. 

Tässä kuvassa en hiihtänyt auringonlaskuun vaan olin mieheni ja Milon kanssa iltalenkillä. Niin kaunis maisema helmeilevässä helmikuussa.

Arjen mittainen rakkaus

Pitkässä parisuhteessa rakkaus ei useimmiten ole suuria eleitä tai näyttäviä hetkiä. Se on arkea, joka on hioutunut yhteiseksi tavaksi olla olemassa.

Se näkyy siinä, että tunnistaa toisen tavat jo ennen kuin ne ehtivät yllättää. Siinä, että osaa nauraa, kun toinen pohtii elämää vakavana asioita, jotka eivät oikeastaan ole vakavia – ja että molemmat ymmärtävät tämän ilman selityksiä.

Rakkaus on myös sitä, ettei kaikkea tarvitse jakaa samalla tavalla. Toinen nauttii yhdestä asiasta, toinen toisesta. Silti ollaan samassa hetkessä, samassa tilassa, omilla valinnoilla, mutta yhdessä. Ei ole tarvetta muuttaa toista tai itseä, vaan antaa molemmille tilaa olla juuri sellaisia kuin ovat.

Pitkä yhdessä eletty elämä tuo mukanaan omat rituaalinsa. Pienet, toistuvat hetket, jotka eivät näytä ulospäin miltään erityiseltä, mutta jotka ovat täynnä merkitystä. Yhteiset iltakävelyt, väsymyksen jakaminen, hiljaiset naurut ja se, että päivän päätteeksi ollaan rauhassa samassa paikassa.

Rakkaus näkyy myös huumorissa. Siinä, että voi kutsua toisen hulluksi hellällä tavalla ja tietää, että se hullutus on tuttua, turvallista ja osa yhteistä tarinaa. Kun on kuljettu rinnakkain tarpeeksi kauan, mikään ei enää tunnu oudolta, vain omalta. Ja juuri siksi se on niin arvokasta.

Tammikuun toive

On kylmä pakkasilta ja kävelen Milon kanssa joen rantaan. Milo juoksee jonnekin haistelemaan eläinten jälkiä ja lumi narskuu kenkieni alla. Me molemmat nautimme lumesta. Kuu valaisee tuttua reittiämme, jonka pimeässäkin osaisimme. 

Tuo reitti aina jotenkin rauhoittaa ja sen se tekee nytkin. Mieleni on levollinen, kun katson kuuta ja kävelen eteenpäin peltoaukealle. 

Näen pellolla viilettävän vihreän valon, se on Milo. Vaikka kuu valaisee, on silti pimeää ja Milon erottaminen on helpompaa sen valjaissa olevan huomiovalon avulla. 

Jatkamme reittiä eteenpäin ja joen varresta on noustava mäki ylös peltojen välissä kulkevalle polulle. Joskus pellolla voi nähdä kauriita ja silloin Milo paimentaa ne pois. Tänään on hiljaista ja rauhallista.

Kuljen peltojen välistä polkua ja pääsen pellon yli menevälle polulle. Siitä jatkan metsän reunaan ja kohti kotia. Reitti on juuri riittävän pituinen, jossa mieli ehtii hengähtää. Katsoa ja kuunnella luontoa.

Saavumme kotipihalle. Milo kiertää vielä jonkin oman reitin, mutta on kuitenkin samaan aikaan ovella. Menemme sisälle ja kuoriudun päällysvaatteista. Riisun Milon valjaat ja annan luun. 

Lisään takkaan puita ja asetun teekupin kanssa sohvalle. Hetken päästä Milo asettuu jonnekin lähelleni makaamaan. Juuri tällaisista illoista tammikuu saa rakentua – askelista, hiljaisuudesta ja yhdessäolosta.

Joulukuun ilta Milon kanssa

On joulukuu, ja päivä alkaa hiljalleen kääntyä iltaan. Milo katselee ikkunasta, kun palaan töistä kotiin. Pääsen ovesta sisään, ja Milo tervehtii minua tarkistaen samalla, tuliko mukanani muita perheenjäseniä.

Päästän Milon takapihalle ja valmistaudun päivälliselle. Puolisoni saapuu töistä, ja Milo haluaa tulla takapihalta vastaan isäntää ovelle. Syömme yhdessä, ja annan myös Milolle ruokaa.

Seuraavaksi sytytetään takkaan tuli ja otetaan pieni lepohetki, ja sitten lähdemme kävelylenkille. Lenkin jälkeen Milo saa palkinnoksi luun. Valmistan seuraavan päivän eväät töihin ja laitan muutaman joulukoristeen esille. Milo on mukana tutkimassa, mitä joulukoristelaatikosta löytyykään. Jouluvalmistelut ovat hyvällä mallilla.

Milo kantaa suussaan pehmolelua ja alkaa leikkihetki, joka kestää muutaman minuutin. Piilotan Milolle muutaman namin viltin alle, ja hän saa etsiä ne nenällään ja nauttia palkinnosta.

Juomme puolison kanssa glögit, ja Milo käy pöydän alle jalkojemme viereen makaamaan. Hetken päästä Milo tuumaa, että jotakin tekemistä tarvitaan, ja haluaa hetkeksi ulos takapihalle. Sisälle palattuaan alkaa taas pieni leikki vinkupossun kanssa ja tehdään muutama harjoitus namipalkalla.

Sauna lämpiää, ja syömme iltapalaa. Saunan lämpiämistä odotellessa rapsuttelen Miloa. Saunassa Milo tykkää tulla kylpyhuoneen lattialle makaamaan, ja kun tulen sieltä pois, on Milolla kiire takaisin takapihalle.

Teemme iltatoimet, ja Milo pyytää päästä sisälle. Pesen Milon hampaat, ja sitten käymme nukkumaan.

Näissä pienissä arjen hetkissä on joulun taikaa. Yhdessäolo, rauha ja rakkaus läsnä läpi pitkän talvi-illan. Milo on mukana joka askeleella, ja juuri ne pienet hetket tekevät tästä ajasta erityisen.

Ei ole tästä pallosta leikkipalloksi, tuumaa Milo. Milon lempilelu on pallo.

Joulunodotuksen tunnelmointia

Minulla on tapana hoitaa joululahjaostokset mahdollisimman pitkälle jo marraskuussa. Ihan siitä syystä, että joulukuussa on kaupat täynnä muitakin lahjaostoksilla ja on sitä joulukuussa muutakin tekemistä. Kun lahjat on hyvällä mallilla, joulunodotus antaa minulle rauhallisemman sävyn. Ei tarvitse juosta, ehtiä eikä stressata.

Kun lahjat on hoidettu, siirryn joulukortteihin. Ihan kaikkia en askartele itse, vaan mukana on myös valmiita kortteja. Siinäkin on oma tunnelmansa – kynä kädessä, ehkä hiljainen musiikki taustalla ja ajatus toisesta ihmisestä, jolle kortti on menossa. Pieni pysähtymisen hetki arjen keskellä.

Joulukuun alussa joulukoristeet otetaan esille. Ei kaikkea kerralla, vaan vähän silloin tällöin. Samalla alan mielessäni suunnitella jouluruokia ja tehdä kauppalistoja. Aineksia ostan sen verran etukäteen kuin se on mahdollista, jotta jouluviikolla ei tarvitse enää miettiä aivan kaikkea.

Jouluviikolla valmistetaan sitten jouluruoat. Tämä systeemi on minulle osoittautunut toimivaksi: tekeminen on jaettu useammalle viikolle, eikä mikään kasaannu viime hetkeen. Näin joulun alla ei tule kiireen tai uupumuksen tunnetta, vaan pystyn nauttimaan myös ihan tavallisista arkipäivistä joulunodotuksen keskellä.

Tätä joulunodotus on minulle ennen kaikkea tätä: hiljaista valmistautumista, lempeää ennakointia ja pieniä tekoja, jotka keventävät joulukuuta. Kun kaikkea ei jätä viimeisiin päiviin, joulu saa oikeasti tulla rauhassa.