Syyskuun Sadut

Syyskuussa on ollut...

yksi asia, joka yllätti: 

Millainen sisällöntuottaja Milo onkaan tässä blogissa! Ohrapeltosyndrooma sai teidät ruutujen ääressä niin sankoin joukoin liikkeelle, että huomasin miettiväni, pitäisikö blogin virallinen päätoimittaja vaihtaa nelijalkaiseen.

yksi asia, joka nauratti:

Lauantaiaamuna nousin ja huomasin Milon loikoilevan sohvalla selällään tassut kohti kattoa. Se näytti niin söpöltä, että päätin heti ottaa kuvan. Huoneessa oli kuitenkin hämärää ja jouduin säätämään kameran asetuksia hiukan. Lopullisessa kuvassa Milo kyllä loikoilee, mutta asennon rentouden sijaan ilme on lähinnä täydellinen irvistys. Ihme se olisi ollutkin, jos kuvaus olisi onnistunut kerralla. Eipä siinä voinut kuin taas nauraa. Ihan täydellinen somemateriaali vs. todellisuus! (Katso kuva postauksen lopusta.)

yksi asia, joka muuttui:

Syyskuun aikana luonto vaihtoi vaatteensa ja syksy hiipi vaivihkaa sisään. Kesämekot siirrettiin kaapin perälle ja tilalle tulivat pehmeät neuleet, villasukat ja kynttilät. Myös kalenteri muuttui: pitkään jatkunut arki opintojen parissa jäi taakse, kun viimeinenkin tehtävä valmistui. Tästä kerron lisää myöhemmin, kun virallinen valmistuspäivä on käsillä.

yksi asia, joka pysäytti:

Eräs hämärtyvä syyskuu-ilta, kun pysähdyin vain katsomaan ikkunasta ulos. Syksyn tuoksu ilmassa ja hiljaisuus saivat vetämään syvään henkeä. Joskus on vain pysähdyttävä huomaamaan, miten pitkälle on tultu, ennen kuin ryntää taas kohti seuraavaa tavoitetta.

ja monta ihan tavallista päivää niiden välissä. 

Niitä kauniita, hieman rutiininomaisia arkihetkiä, joista loppujen lopuksi ne parhaat muistot ja elämän omat pienet sadut syntyvät.

Tämän kuun sadut taisivatkin löytyä suoraan metsänpohjalta. Syyskuun tavallisten päivien piristyksenä toimi nimittäin bongaamani kärpässienikokoelma. Kärpässienet ovat kyllä luonnon omia pienoissatuja. Täydellisen pilkullisia ja satukirjamaisia, että niiden kohdalla oli pakko pysähtyä kamera kädessä. Ne muistuttivat siitä, että joskus ne kauneimmat asiat odottavat aivan lenkkipolun varrella, kunhan vain malttaa katsoa vähän tarkemmin.

Tähän loppuun vielä kuva Milon täydellisestä aamuirvistyksestä, kun kamera räpsäyttää kuvan:

Koiranomistajan iloja - ohrapeltosyndrooma

Kun koira tuo pellon kotiin

Se oli aivan tavallinen elokuinen ilta, kun käytiin nukkumaan. Milo kävi lattialle ja alkoi huolellisesti nuolemaan tassujaan, ihan liian huolellisesti. Tarkistin, että tassun anturoissa ei ole mitään. Yritimme nukkua, mutta ei siitä mitään tullut, kun nuoleminen ei loppunut. Päästin Milon ulos ja siellä ei mikään vaivannut. Toistettiin pari kertaa, sillä epäilimme vatsakipua. 

Lopulta otin jo puhelimen soittaakseni eläinlääkäriin ainakin neuvoa saadakseni. Ennen sitä tutkin vatsaa, onko minkä tuntuinen ja aristaako Milo sitä. Sitten tajusin, että turkki on täynnä vihneitä, viljan palasia. Pieniä teräviä tikkuja, jotka saattoivat nyppiessä vielä hajota moneen osaan. Kaulan, vatsan ja jalkojen alueella. Milo oli päivällä juossut ohrapellossa. Ei siis ihme, että nukkuminen ei onnistunut, kun kainaloita myöten pisteli.

Siinäpä sitten puolen yön aikaan mieheni kanssa harjattiin Miloa ja mietittiin mitkä toimenpiteet auttaisi parhaiten. Välillä oli saksiakin käytettävä ja lopulta trimmeriä. Pesin ja kuivasin vielä Milon ja yritettiin nukkumista uudelleen. Toimenpiteet auttoivat ja Milo nukahti. Se oli iso helpotuksen tunne ja hiljaisuus, johon mekin nukahdimme.

Aamulla huomasimme, että lattia on täynnä vihnettä. Niitä tarttui meidänkin jalkapohjiimme, lattian moppasimme ensihätään. Aamulenkille oli tarkoitus lähteä. mieheni otti Milon valjaat ja totesi niiden olevan täynnä vihnettä mahan kohdalta. No varavaljaat päälle ja menoksi. 

Palasimme lenkiltä ja totesimme imuroinnin olevan tarpeellista. Vihnettä edelleen lattialla siellä täällä. Myöskin takaoven kynnysmatolta löytyi lisää. Voin sanoa, että joulukuusen neulaset eivät ole mitään tämän rinnalla.

Tapahtumien kulku: Milo nuoli jalkojaan, ei saanut nukuttua → epäiltiin vatsakipua → tutkittiin koiraa keskellä yötä → löytyi "ohrapelto" koiran mahasta → tunti harjausta, trimmausta ja pesua → koira nukahti → aamulla selvisi, että vihnettä oli levinnyt valjaisiin, mattoon ja ilmeisesti koko talouteen. 

Diagnoosi: Akuutti ohrapeltosyndrooma
Oireina hallitsematon nuoleminen, unettomuus, omistajien valvominen sekä massiivinen viljajätteen levitys kotiympäristöön.
Ensihoito: harja, sakset, pesu ja kuivaus.
Ennuste: hyvä. (Kaikesta huolesta ja epätoivosta huolimatta)
Uusiutumisriski: erittäin korkea, jos potilas päästetään samaan peltoon.

Nyt tiedämme ainakin yhden asian. Jos Milo joskus taas viettää iltaa nuollen jalkojaan eikä saa unta, tarkistamme ensimmäiseksi, missä pellossa herra on juossut.

Arkea Milon kanssa ja välillä vähän ojan kautta

Onko tämä sama koira...

Milo on kotona kelpo koirakansalainen. Ainakin useimmiten.
Silloin kun vesikuppi on tyhjentynyt meidän huomaamatta, Milo hörähtää hieman tai kevyesti tassulla osuu kuppiin. Se voi olla myös vain hiljainen katse tai ele, joka seuraa huomataanko hänen tarve. On jopa vähän liikuttavaa, kuinka hienosti osaakin pyytää. Muutoinkin Milo on kotona melko rauhallinen.

Mutta esimerkiksi trimmaamossa on aivan toinen juttu. 
Siellä Milo ilmaisee äänekkäästi ja osuu tassullaan kuppiin niin, että loput vedet läikkyy lattialle. Ja minä ihmettelen, että kuinka se nyt noin tekee. Trimmaajaa vaan huvittaa koko tilanne ja Milokin tuntuu hänestä pitävän.

Samoin on eroa siinä, onko Milo hihnassa vai ei, kun tapaamme toisia koiria. Hihnassa se on äänekäs, mutta vapaana ollessaan on hiljaisen innokkaasti tekemässä tuttavuutta.
Jos toinen koirakansalainen alkaa pelottaa, Milo tulee luokseni turvaa hakemaan. Hihnassa taas räyhää, vaikka selvästi jännittää. Ymmärrettävästi harvassa on ne tilanteet, että vapaana voidaan kulkea ihan turvallisuussyistä.

Ja sitten vähän ojan kautta...

Yhtenä päivänä kotitiellä oli tien varren heinät niitetty. Milo otti spurtteja pellolla ja sukelsi ojaan. Sitten näkyi ensin pää ja sen päällä komeili kunnon heinämätäs. Mätäs tipahti pian maahan pois silmiltä, mutta näky oli kerta kaikkiaan hauska ja hellyttävä.

Toinen ojatapaus tapahtui hiljattain ja ehti ensimmäiseksi sekunniksi jopa säikäyttää meidät.
Milo juoksi pellolta takaisin luoksemme ja hyppäsi ojan yli, mutta arvioi hypyn aloituskohdan hieman väärin ja mätkähti ojanpohjalle. Pienen hetken ajaksi koko koira katosi näkyvistä, mikä näytti yhtä aikaa säikäyttävältä ja hieman koomiselta.
Onneksi mitään ei käynyt. Matka jatkui samantien kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja seuraavalla kerralla… no, katsotaan mennäänkö taas ojan kautta. Ja miten.

Arjen mittainen rakkaus

Pitkässä parisuhteessa rakkaus ei useimmiten ole suuria eleitä tai näyttäviä hetkiä. Se on arkea, joka on hioutunut yhteiseksi tavaksi olla olemassa.

Se näkyy siinä, että tunnistaa toisen tavat jo ennen kuin ne ehtivät yllättää. Siinä, että osaa nauraa, kun toinen pohtii elämää vakavana asioita, jotka eivät oikeastaan ole vakavia – ja että molemmat ymmärtävät tämän ilman selityksiä.

Rakkaus on myös sitä, ettei kaikkea tarvitse jakaa samalla tavalla. Toinen nauttii yhdestä asiasta, toinen toisesta. Silti ollaan samassa hetkessä, samassa tilassa, omilla valinnoilla, mutta yhdessä. Ei ole tarvetta muuttaa toista tai itseä, vaan antaa molemmille tilaa olla juuri sellaisia kuin ovat.

Pitkä yhdessä eletty elämä tuo mukanaan omat rituaalinsa. Pienet, toistuvat hetket, jotka eivät näytä ulospäin miltään erityiseltä, mutta jotka ovat täynnä merkitystä. Yhteiset iltakävelyt, väsymyksen jakaminen, hiljaiset naurut ja se, että päivän päätteeksi ollaan rauhassa samassa paikassa.

Rakkaus näkyy myös huumorissa. Siinä, että voi kutsua toisen hulluksi hellällä tavalla ja tietää, että se hullutus on tuttua, turvallista ja osa yhteistä tarinaa. Kun on kuljettu rinnakkain tarpeeksi kauan, mikään ei enää tunnu oudolta, vain omalta. Ja juuri siksi se on niin arvokasta.