Arkea Milon kanssa ja välillä vähän ojan kautta

Onko tämä sama koira...

Milo on kotona kelpo koirakansalainen. Ainakin useimmiten.
Silloin kun vesikuppi on tyhjentynyt meidän huomaamatta, Milo hörähtää hieman tai kevyesti tassulla osuu kuppiin. Se voi olla myös vain hiljainen katse tai ele, joka seuraa huomataanko hänen tarve. On jopa vähän liikuttavaa, kuinka hienosti osaakin pyytää. Muutoinkin Milo on kotona melko rauhallinen.

Mutta esimerkiksi trimmaamossa on aivan toinen juttu. 
Siellä Milo ilmaisee äänekkäästi ja osuu tassullaan kuppiin niin, että loput vedet läikkyy lattialle. Ja minä ihmettelen, että kuinka se nyt noin tekee. Trimmaajaa vaan huvittaa koko tilanne ja Milokin tuntuu hänestä pitävän.

Samoin on eroa siinä, onko Milo hihnassa vai ei, kun tapaamme toisia koiria. Hihnassa se on äänekäs, mutta vapaana ollessaan on hiljaisen innokkaasti tekemässä tuttavuutta.
Jos toinen koirakansalainen alkaa pelottaa, Milo tulee luokseni turvaa hakemaan. Hihnassa taas räyhää, vaikka selvästi jännittää. Ymmärrettävästi harvassa on ne tilanteet, että vapaana voidaan kulkea ihan turvallisuussyistä.

Ja sitten vähän ojan kautta...

 

Yhtenä päivänä kotitiellä oli tien varren heinät niitetty. Milo otti spurtteja pellolla ja sukelsi ojaan. Sitten näkyi ensin pää ja sen päällä komeili kunnon heinämätäs. Mätäs tipahti pian maahan pois silmiltä, mutta näky oli kerta kaikkiaan hauska ja hellyttävä.

Toinen ojatapaus tapahtui hiljattain ja ehti ensimmäiseksi sekunniksi jopa säikäyttää meidät.
Milo juoksi pellolta takaisin luoksemme ja hyppäsi ojan yli, mutta arvioi hypyn aloituskohdan hieman väärin ja mätkähti ojanpohjalle. Pienen hetken ajaksi koko koira katosi näkyvistä, mikä näytti yhtä aikaa säikäyttävältä ja hieman koomiselta.
Onneksi mitään ei käynyt. Matka jatkui samantien kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja seuraavalla kerralla… no, katsotaan mennäänkö taas ojan kautta. Ja miten.

Heinäkuun huvit

Heinäkuuhun on mahtunut sekä tavallista arkea että hetkiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kesä kuluu nopeasti, mutta jättää jälkeensä pieniä ja vähän isompiakin merkityksellisiä hetkiä.
Tässä muutama niistä.

Heinäkuun päivistä jokunen kului sateen rytmittämänä. Yksi niistä oli sellainen, joka sai pysähtymään ja nauttimaan kesäisestä sateesta ja kuvaamaan luontoa. 
Kirjoitin siitä enemmän täällä: Heinäkuinen sadepäivä

Heinäkuussa oli myös perinteisesti vuosittainen Islanninkoiran päivä, jota vietimme Milon kanssa.
Päivä, jossa oli koiramaista iloa ja yhdessäoloa, joka teki siitä meille tärkeän päivän.
Päivän kulusta voit lukea täältä: Islanninkoiran päivä

Elämässä on myös niitä hetkiä, jotka huomaa vasta kun ne ovat käsillä. Ne saattavat hiipiä arkeen hiljalleen, kunnes seuraavassa hetkessä huomaa kaiken olevan vähän toisin. Minä huomasin sen, kun meidän kesään mahtui myös isompi muutos, kun yksi elämänvaihe tuli päätökseen. Viimeinenkin lapsi muutti pois kotoa ja arki muuttuu. Koti jää kahdelle ja yhdelle nelijalkaiselle. 
Siitä voit lukea täältä: Koti hiljenee..

Tämän heinäkuun huvit olivat keveyttä ja tekemistä. Nauttimista luonnosta, kodista ja perheestä. Oli muutamia juhlia, niin omia kuin toistenkin: Syntymäpäiviä, rippijuhla ja hääpäivä. Näiden lisäksi se hetki, jossa huomaa elämän muuttuvan. Hiljalleen, mutta varmasti. 
Sellaisista hetkistä ja huveista tämä minun heinäkuuni rakentui. Sopivassa suhteessa arkea, juhlaa ja kesän huolettomuutta.

P.S. Heinäkuu jäi mieleen myös blogin vilkkaimpana kuukautena tähän asti. Samalla ylittyi yksi pieni rajapyykki. 🥳

Sain esikoiseltani suklaalevyn, jossa oli ajatus, joka tuntui sopivan tähän kesään erityisen hyvin.

Koti hiljenee ja meidän uusi arki alkaa

Yksi elämänvaihe on takana ja uusi edessä.
Oma aika lisääntyy, ja tilaa tulee enemmän, niin kotiin kuin mieleenkin.

Kotona on aavistuksen hiljaisempaa kuin ennen. Nyt kun yksikään lapsi ei asu enää kotona, sen huomaa erityisesti iltaisin. Meillä on nyt kotona minä, mieheni ja koiramme Milo. Niinpä talo hiljenee eri tavalla. Ei ole enää sitä hetkeä, kun odottaa että joku tulee kotiin, iltatoimet alkavat ja päivä sulkeutuu yhdessä.

Yhden asian huomasin konkreettisesti yhtenä päivänä siivotessani. Kun kävin läpi huoneita, pysähdyin hetkeksi. Tämä on nyt yksi huone, jossa ei enää asuta samalla tavalla kuin ennen.

Vaikka arki on nyt rauhallisempaa, se ei kuitenkaan ole aivan hiljaista, kun Milo pitää meidät liikkeessä ja muistuttaa arjen jatkuvuudesta. Milon tassujen rapina ja lenkkikutsut rytmittävät päiviä kuten ennenkin. Milon omasta päivästä voi lukea täältä.

Voisi ajatella niin, että olemme tavallaan palanneet lähtötilanteeseen. Minä ja mieheni olemme taas kaksin.
Kuitenkin vuosien varrella on kertynyt yhteinen historia, on eletty arkea ja kasvatettu lapset.

Elämän eväät on annettu mukaan, ja olemme tehneet parhaamme. Niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä meillä kulloinkin on ollut käytettävissämme.
Matkaan on mahtunut monenlaista, kuten elämään yleensä kuuluu.

On oikeastaan hieno tunne huomata, että kasvatustyö on tehty.
Tukea tarvitaan edelleen, mutta varsinainen kasvattaminen on ohitse.

Katse siirtyy tulevaan vähän eri tavalla. Päällimmäisenä on toive siitä, että lapset ovat onnellisia ja että heidän elämänsä kantaa, mitä ikinä he päättävätkin tehdä.

Sen jälkeen ajatus kääntyy itseen ja meihin. Siihen, miten voin ja kuinka aikani nyt käytän. Siihen, mitä on olla nyt me kaksi.

Huolehtimista, priorisointia ja jatkuvia menoja on vähemmän.
Tilalle on tullut jotain muuta. Jotain mitä ei vielä voi täysin määritellä.

Nyt on tämän elämänvaiheen aika.
Ja se on hyvä niin.

Islanninkoiran päivä 2026

On taas aika Milon oman erityisen päivän, kun islanninkoiran päivä on täällä.

Aamu alkoi tietenkin tuoksujen tarkastuskierroksella ja aamuruokailulla.

Päivällä kokeiltiin valokuvausta, mutta malli on kovin vastahakoinen. Taito se on sekin, kun onnistuu kameran räpsäisyä väistämään. Jokunen kelvollinen kuva kuitenkin kameran rullaan saatiin.

Päivän ohjelmassa oli myös se vähemmän arvostettu osuus eli kynsien leikkuu, eli eräänlainen tassupedikyyri ja turkin huoltohetki. Onneksi saa edes herkkuja.

Illalla tehtiin päivän viimeinen partiointi ja ruokailun jälkeen rentouduimme omalla idyllisellä terassilla.

Milo ei ehkä itse tiedä päivän merkitystä, mutta minulle tämä on hyvä hetki pysähtyä huomaamaan, miten tärkeä se on ja että sen pitäisi saada tuntea se myös.

On oikeastaan aika ihanaa, että rodulla on oma päivänsä. Pieni muistutus siitä, miten paljon nämä koirat tuovat arkeen.

Viime vuoden tunnelmiin pääset tästä: Milon Islanninkoiran päivä 2025