Huhtikuun hetket

Huhtikuu toi mukanaan kevään ensimmäisiä merkkejä ja pieniä hetkiä, jotka jäävät vahvasti mieleeni.

Joutsenten paluu: Olin Milon kanssa lenkillä, kun taivaalla lensi kaksi joutsenta. Huudahdin niille tervetulotoivotuksen. Hetkeä myöhemmin ne kaarsivat kauniisti meidän ylitsemme ja ääntelivät takaisin. Tuli sellainen tunne, että ikään kuin ne olisivat vastanneet meille takaisin.

Milo pohjavillapesussa: Milo käy pari kertaa vuodessa trimmaamossa pohjavillapesussa ja siistittävänä. Joka kerta Milo näyttää ihan kuin nuortuneelta. On myös ihanaa, miten hienosti Milo jää trimmaajalle. Voin itse käydä rauhassa asioilla sillä aikaa. Minusta nämä hetket ovat sille myös tärkeää oppimista: vieraan ihmisen käsittelyä ja luottamista. Kotona peseminen ja harjaaminen eivät nimittäin ole Milon lempipuuhia.

Kurki pellolla: Olin yhtenä päivänä etäkoulussa, kun Milo katseli etupihalle ikkunasta tavallista tarkemmin ja murahti hiljaa. Päästin sen aidatulle takapihalle ja jäin itse katsomaan, mitä läheisellä pellolla oikein on. Hetken näytti kuin siellä olisi ollut ihminen, mutta hahmo olikin oudon pitkäkaulainen. Kurkihan se oli. On aina yhtä kiinnostavaa nähdä, mitä Milo huomaa ennen minua.

Koira ymmärtää puhetta: Arjessa huomaa usein, miten tarkasti Milo kuuntelee puhetta. Saatan jutella ihan normaalisti, mutta jos lauseessa vilahtaa sana “tulee” tai “tuli”, Milo säntää heti ikkunalle katsomaan.Vaikka kyse olisi vain lauseesta “tästähän tuli hyvä”, Milo on jo valmiina tarkistamaan tilanteen. Sanat todella merkitsevät.

Milo saa luun: Ja sitten ne pienet arkiset hetket, jotka vain naurattavat. Kun Milo saa luun, se ei käy siihen heti käsiksi. Ensin se haistelee sitä hetken, melkein kuin tutkisi sitä. Jotenkin siitä tulee mieleen pieni sikarihetki: rauhallinen ja harkittu aloitus ennen kuin varsinainen pureskelu alkaa.

Tällaisia pieniä mieleenpainuvia havaintoja, merkityksellisiä yhteisiä kokemuksia ja tavallista arkea kirjasin ylös huhtikuussa.

Mitä koirani opetti minulle vuorovaikutuksesta?

Koiran ja ihmisen välinen vuorovaikutus on Milon omistamisen myötä antanut minulle enemmän ymmärrystä miten se voi toimia. Siksi haluan kirjoittaa siitä.

Koiran ja ihmisen välinen vuorovaikutus ei ole käskyjä, temppuja tai tottelevaisuutta. Se on yhteistä kieltä, joka rakentuu ajan kanssa. Hiljalleen, arjessa ja myös huomaamatta.Välillä tuntuu, että koira ymmärtää kokonaisia lauseita. Välillä minä opin lukemaan katseen, asennon tai hengityksen muutoksen. Se ei ole taikuutta, vaan suhdetta. Vuorovaikutus ei synny pakosta vaan luottamuksesta.

Minulle tärkein muutos on ollut se, että en enää pyri hallitsemaan koiraa, vaan toimimaan sen kanssa yhteistyössä. Se on pidempi tie kuin pakottaminen, mutta myös paljon kestävämpi.

Kun koira tietää, että sitä kuunnellaan, se kuuntelee takaisin.
Kun se tietää, että asiat tapahtuvat ennakoitavasti, sen ei tarvitse arvailla.
Kun se saa aikaa reagoida, se oppii rauhoittumaan.

Tällaisessa vuorovaikutuksessa ei ole kyse siitä, kuka määrää vaan siitä, että molemmat tietävät mitä tapahtuu seuraavaksi.

Minusta on todella kiehtovaa oppia vuorovaikutusta koiran kanssa. Milo on ilmeikkyydellään opettanut minulle, kuinka koiraa voi lukea. Välillä se naurattaa, kuinka selkeää viestintä voikaan olla. Katse, korvien asento, pieni liike tai pysähtyminen kertoo paljon enemmän kuin mikään yksittäinen ele.

Olen huomannut myös jotain yllättävää: suhtaudun nykyään toisiin koiriin samalla tavalla kuin Miloon, rauhallisemmin, kuunnellen ja havainnoiden. Ja toiset koirat huomaavat sen. Näen sen niiden ilmeistä ja tavasta tulla luokseni. En todellakaan ole mikään mestari tai koirakuiskaaja, sitä en tarkoita. Minusta tuntuu, että koirat kohtaavat minut eri tavalla kuin ennen. Ehkä kyse ei ole tekniikasta, vaan asenteesta ja läsnäolosta. Koirat lukevat kehoa, äänenpainoa ja tilaa herkemmin kuin sanoja, mutta sanatkin voivat saada merkityksen, kun niitä käytetään johdonmukaisesti.

Olen huomannut, että samat sanat, samassa tilanteessa, rauhallisella sävyllä, muodostavat koiralle kartan arkeen. Se ei tarvitse selityksiä, vain toistoa ja rehellisyyttä. Vuorovaikutus ei ole jatkuvaa puhetta, vaan selkeyttä.

Ulkopuolisen silmissä voi näyttää siltä, että neuvottelen koirani kanssa. Ja niin teenkin. En siksi, että koira olisi ihminen vaan siksi, että se on yksilö. Minusta neuvottelu on parempi kuin alistaminen. Kun kerron, mitä tapahtuu ensin ja mitä sitten, koira voi valmistautua. Kun se tietää, ettei sitä yllätetä, se uskaltaa luottaa. Ja kun luottamus on vahvaa, arjen pienetkin haastavat tilanteet muuttuvat yhteistyöksi.

Vuorovaikutus on myös vastuuta. Hyvä vuorovaikutus ei tarkoita, että koira saa päättää kaikesta. Se tarkoittaa, että minä kannan vastuun, mutta en yksinvaltaisesti. Minä kuuntelen, ohjaan ja huomioin koiraa ja minä myös suojaan, kun koira ei siihen itse pysty. Päätökset teen pohjautuen tuohon tapaan olla koiran kanssa vuorovaikutuksessa. Kun huomaan tilanteen olevan liian vaikea koiralleni, pidetään tauko tai vaihdetaan menetelmää. Milo on oppinut siihen, että asiat tehdään yhteistyössä hänen kanssaan. Tämä on mielestäni reilua koiran omistajuutta. Sellaisen omistajan koira ansaitsee.

Koiran ja ihmisen välinen vuorovaikutus ei ole tekniikka, jota voi opetella viikonlopussa. Se on suhde, joka syvenee ajan kanssa ja muuttaa molempia. Mitä paremmin opin kuuntelemaan koiraani, sitä enemmän opin myös itsestäni. Läsnäolosta ja kärsivällisyydestä. Siitä, ettei kaikkea tarvitse hallita, jotta asiat toimivat.

Ja ehkä juuri siksi tämä vuorovaikutus Milon kanssa tuntuu minusta niin merkitykselliseltä.

Milon mielestä neulomishommat saa nyt jäädä, kun on tärkeämpää tekemistä.

Maaliskuun muodot

Kirjoittaminen on toisinaan äärettömän helppoa ja vaivatonta ja taas toisinaan tuntuu, että ei synny oikein mitään. Toisinaan se on jotain siltä väliltä, jolloin ajatukset hakevat muotoa ja tekstiä alkaa pikku hiljaa syntyä, kun antaa sille tilaa. Ei pakottamalla, vaan seuraamalla uteliaana mitä seuraavaksi muodostuukaan ruudulle tai paperille. Luin myös jostakin, että kirjoittaminen on kehonhuoltoa. Voin itseni puolesta hyvin olla samaa mieltä. Minusta se on myös mielenhuoltoa. Kirjoittaminen rentouttaa monella tavalla. Jos kirjoittaa asioisita, joita ei halua muiden lukevan, niin sen voi hyvin kirjoittamisen jälkeen hävittää. Se voi olla terapeuttistakin, jos asia on sellainen minkä haluaa ikäänkuin saattaa päätökseen.

Minulla oli hiljattain tilanne, joka alkoi ahdistaa ja tunne jäi jotenkin vähän päälle. En tässä nyt tilannetta avaa tämän enempää vaan haluan kertoa miten sen tunteen sain purettua. Ahdistava tunne jäi siis päälle vaikka tilanne olikin ohi. Puolisoni oli reissussa ja olin illan yksin koirani kanssa. Yksin siinä mielessä, että ei ollut toista ihmistä kotona. Lämmitin saunan ja laitoin jalkakylvyn. Sillä olikin yllättävästi maadoittava vaikutus ja tunne hiukan helpotti. Seuraavana päivänä ystävän kanssa metsälenkillä sain asian puhuttua, jolloin ahdistava tunne hävisi kokonaan. Toki riippuu ahdistavan tunteen laadusta kuinka sen saa purettua.

Ehkä maaliskuun muodot ovat juuri tätä, kaikki ei muotoudu tai selkiydy heti. Ajatukset ja tunteet tarvitsevat välillä aikaa, käsittelyä ja lempeyttä ennen kuin loksahtavat paikoilleen. Vähän niinkuin näinhän tämän piti mennäkin. Tärkeintä on kuitenkin, että ollaan matkalla kohti omaa ymmärrystä. Joskus tarvitsee pysähtyä ja joskus taas täytyy pysyä liikkeessä. Ja juuri tässä on lohdullisuutta, mikään ei ole rikki vaan vasta muotoutumassa.

Luonto on maaliskuussa muotoutumassa aivan kuten ajatuksetkin.

Koiran(kin) hyvinvointi on kokonaisuus, joka elää elämän mukana

Milon myötä olen oppinut, että myös koiran hyvinvointi on samankaltainen kokonaisuus kuin ihmisen. Se on vain tehtävä koiran näkökulmasta ja se on haasteellista, kun koira ei opi puhumaan ihmisten kieltä. Se ei voi kertoa sanoin mitä se kulloinkin tarvitsee tai onko sillä kipuja. 

Se ei ole yksi ruokavalinta, yksi koulutusmetodi tai yksi eläinlääkärikäynti. Se on kokonaisuus, joka elää, muuttuu ja muovautuu elämän mukana, aivan kuten meidän ihmistenkin hyvinvointi.

Tätä en ole oppinut mistään kirjoista tai ohjeista, vaan meidän arjesta. Siitä, kun asiat eivät aina menneet niin kuin ajattelin, ja jouduin pysähtymään kuuntelemaan: mitä minun koirani juuri nyt tarvitsee?

Hyvinvointi ei tarkoita täydellisyyttä. Se tarkoittaa reagointia.

Sama koira, eri elämänvaiheet

Sama koira voi tarvita eri asioita eri aikoina. Välillä enemmän liikettä, välillä enemmän lepoa ja rauhaa.
Välillä ruokaa on tarkennettava, välillä stressi näkyy vatsassa, iholla tai käytöksessä. Välillä keho kertoo, välillä mieli.

Olen huomannut, että kun arki muuttuu, koira muuttuu mukana. Paino, ruokahalu, ruoansulatus, vireystila, herkkyydet, joten mikään ei ole pysyvää. Ja juuri siksi hyvinvointia ei voi rakentaa kiveen hakatuilla säännöillä.

Kuunteleminen on tärkein taito

Minulle tärkein oivallus on ollut tämä: koiran hyvinvointi alkaa havainnoimisesta.

Siitä, että katson koiraa sellaisena kuin se on, enkä sellaisena kuin mitä sen ”pitäisi olla”.
Miten se syö? Nukkuuko se rauhassa? Onko levottomuutta, herkkyyttä, vatsan oireita tai käytöksen muutoksia? Venytteleekö se samalla vai eri tavalla kuin aiemmin?

Usein pienet signaalit kertovat eniten. Ja jos ne sivuuttaa, ne harvoin katoavat itsestään. Liikaa ei myöskään kannata havainnoida koiraa, ettei ala kuvittelemaan jotain mitä ei ole.

Kehon ja mielen yhteys

Koirankaan hyvinvointi ei ole vain fyysistä.
Se on myös hermoston tasapainoa, turvallisuuden tunnetta ja ennakoitavaa arkea.

Stressin lisääntyessä, keho reagoi. Kun arki rauhoittuu, myös oireet usein helpottavat. Kaikki liittyy kaikkeen: liikunta, lepo, ravinto, vuorovaikutus, ympäristö.

Hyvinvointi ei siis ole vain se, mitä koira syö. Se on myös sitä, millaisessa rytmissä ja tunnelmassa se elää.

Muuttaminen ei ole epäonnistumista

Olen joutunut muuttamaan suuntaa monta kertaa. Ruokinnassa. Rutiineissa. Harjoituksissa. Joudun varmaan tekemään niin vielä monta kertaa, mutta en näe sitä enää epäonnistumisena, vaan vastuullisuutena ja välittämisenä.

Hyvinvoinnin ylläpitäminen vaatii rohkeutta myöntää, jos jokin ei toimi ja halua kokeilla toista tapaa. Myöskin omat odotukset voivat olla jotain sellaista, mikä ei ehkä ihan toteudukaan. Itselle vähän niin kävi, kun olin ajatellut lenkkeileväni paljon tyttöjen tanssituntien aikana. Niitä tunteja ei koronan vuoksi pidetty, mutta en olisikaan reaktiivisen koiran kanssa voinut niissä ympyröissä lenkkeillä. Luovuin omista odotuksista ja sain tilalle jotain parempaa. Uudenlaista vuorovaikutusta ja ymmärrystä omaan koiraani ja metsälenkit, joilla meillä kummallakin sekä minulla että koirallani on mukana kaveri.

Ja me opimme yhdessä

Koira opettaa pysähtymään, havainnoimaan ja olemaan läsnä. Se opettaa, että hyvinvointi ei ole päämäärä, vaan meidän yhteinen matka. 

Ja ehkä tärkeintä: hyvinvoiva koira ei ole täydellinen koira. Se on koira, jota kuunnellaan ja sille vastataan.

Arjen mittainen rakkaus

Pitkässä parisuhteessa rakkaus ei useimmiten ole suuria eleitä tai näyttäviä hetkiä. Se on arkea, joka on hioutunut yhteiseksi tavaksi olla olemassa.

Se näkyy siinä, että tunnistaa toisen tavat jo ennen kuin ne ehtivät yllättää. Siinä, että osaa nauraa, kun toinen pohtii elämää vakavana asioita, jotka eivät oikeastaan ole vakavia – ja että molemmat ymmärtävät tämän ilman selityksiä.

Rakkaus on myös sitä, ettei kaikkea tarvitse jakaa samalla tavalla. Toinen nauttii yhdestä asiasta, toinen toisesta. Silti ollaan samassa hetkessä, samassa tilassa, omilla valinnoilla, mutta yhdessä. Ei ole tarvetta muuttaa toista tai itseä, vaan antaa molemmille tilaa olla juuri sellaisia kuin ovat.

Pitkä yhdessä eletty elämä tuo mukanaan omat rituaalinsa. Pienet, toistuvat hetket, jotka eivät näytä ulospäin miltään erityiseltä, mutta jotka ovat täynnä merkitystä. Yhteiset iltakävelyt, väsymyksen jakaminen, hiljaiset naurut ja se, että päivän päätteeksi ollaan rauhassa samassa paikassa.

Rakkaus näkyy myös huumorissa. Siinä, että voi kutsua toisen hulluksi hellällä tavalla ja tietää, että se hullutus on tuttua, turvallista ja osa yhteistä tarinaa. Kun on kuljettu rinnakkain tarpeeksi kauan, mikään ei enää tunnu oudolta, vain omalta. Ja juuri siksi se on niin arvokasta.

Ymmärrystä, tukea ja tanssiaskelia – arkea reaktiivisen koiran kanssa

Lenkki koirani kanssa ilman häiriöitä on siis harvinaista. Yleensä lenkeillä on vähintäänkin yksi häiriö, yleensä muutama. Auto tai muu kulkuneuvo, ihminen koiran kanssa tai ilman. Toiset häiritsee enemmän kuin toiset. Tähän vaikuttaa moni asia: etäisyys, vauhti, minun tunnetila, koiran tunnetila ja vireystaso ja niin edelleen. Sitten on vielä hajuhäiriöt. 

Jos mahdollista vältetään häiriö muuttamalla reittiä. Jos se ei onnistu, katson mitä koirani olisi tekemässä. Jos pysähtyy on parempi jäädä siihen ja antaa tukea. Vaikkapa heitellä nameja maahan tai muuten ihmetellä toiseen tai samaan suuntaan. Jos taas Milo pyrkii kulkemaan eteenpäin niin sitten mennään lyhyellä hihnalla. Tämä tukee Miloa ja saan myös paremmin hallittua, koska viimeistään häiriön ollessa kohdalla yleensä alkaa rähinä. Joskus häiriö on jo ohi, kun alkaa rähinä. Milo palautuu näistä onneksi nopeasti ja minulla on tapana myös purkaa tunnetila. Joko haistelutehtävällä tai juoksemalla taas Miloa seuraten. Joskus voi olla tarpeen pitää tauko, ihan muutenkin kuin vain häiriöiden jälkeen. Jälleen koiraa havainnoimalla huomaa, milloin on tauko paikallaan. Silloin koira voi maata hetken tai juoda vettä.

Hajuhäiriöt taas ovat sellaisia, että Milo huomaa hajun ja säntää sinne ja kohta toiseen suuntaan. Tämäpä hihnan toisessa päässä onkin aikamoista, kun valmistautuu pitämään omat jalkansa tukevasti maassa, jottei tempaudu mukana. Juurikin tätä on kuvattuna minun e-kirjassani Tassunjälkiä Sydämessä, jossa tanssiharrastuksesta on hyötyä. Ehtii ja pystyy tehdä tarvittaessa vaikka piruetin, sotkeutumatta hihnoihin.

Hihnan toisessa päässä ja muut ihmiset

Kun Milolla on rähinä päällä, näyttää se aika hurjalta. Etenkin, kun tiedän, ettei se ole sitä. Siinä tilanteessa Milolla itsellään ei ole hallinnan tunnetta. Koska se ei käyttäydy vapaana ollessaan samalla tavalla. Mutta koska ilman hihnaa ei kuitenkaan voi liikkua, on vain harjoiteltava. Nykyään en enää mieti itse sitä, että joku ajattelee, ettei koiraani ole koulutettu / kouluteta. Enkä Milon takia voi ajatella, mitä muut miettii meistä, koska se vain pahentaa tilannetta. Minun on keskityttävä meihin, jotta päästään eteenpäin. Saati, että jäisin kiinni rähinäohituksiin, oloni pahenisi ja se vaikuttaisi negatiivisesti myös koiraan. Välillä tulee tosi onnistuneita häiriöiden ohituksia ja niistä otetaan kaikki ilo irti. Keskitytään niihin, jotta ne lisääntyisi. Joten jos näet meidät jossain lenkillä tai meidän kaltaisen koirakon, anna tilaa ja ymmärrystä.