Koti hiljenee ja meidän uusi arki alkaa

Yksi elämänvaihe on takana ja uusi edessä.
Oma aika lisääntyy, ja tilaa tulee enemmän, niin kotiin kuin mieleenkin.

Kotona on aavistuksen hiljaisempaa kuin ennen. Nyt kun yksikään lapsi ei asu enää kotona, sen huomaa erityisesti iltaisin. Meillä on nyt kotona minä, mieheni ja koiramme Milo. Niinpä talo hiljenee eri tavalla. Ei ole enää sitä hetkeä, kun odottaa että joku tulee kotiin, iltatoimet alkavat ja päivä sulkeutuu yhdessä.

Yhden asian huomasin konkreettisesti yhtenä päivänä siivotessani. Kun kävin läpi huoneita, pysähdyin hetkeksi. Tämä on nyt yksi huone, jossa ei enää asuta samalla tavalla kuin ennen.

Vaikka arki on nyt rauhallisempaa, se ei kuitenkaan ole aivan hiljaista, kun Milo pitää meidät liikkeessä ja muistuttaa arjen jatkuvuudesta. Milon tassujen rapina ja lenkkikutsut rytmittävät päiviä kuten ennenkin. Milon omasta päivästä voi lukea täältä.

Voisi ajatella niin, että olemme tavallaan palanneet lähtötilanteeseen. Minä ja mieheni olemme taas kaksin.
Kuitenkin vuosien varrella on kertynyt yhteinen historia, on eletty arkea ja kasvatettu lapset.

Elämän eväät on annettu mukaan, ja olemme tehneet parhaamme. Niillä tiedoilla ja taidoilla, mitä meillä kulloinkin on ollut käytettävissämme.
Matkaan on mahtunut monenlaista, kuten elämään yleensä kuuluu.

On oikeastaan hieno tunne huomata, että kasvatustyö on tehty.
Tukea tarvitaan edelleen, mutta varsinainen kasvattaminen on ohitse.

Katse siirtyy tulevaan vähän eri tavalla. Päällimmäisenä on toive siitä, että lapset ovat onnellisia ja että heidän elämänsä kantaa, mitä ikinä he päättävätkin tehdä.

Sen jälkeen ajatus kääntyy itseen ja meihin. Siihen, miten voin ja kuinka aikani nyt käytän. Siihen, mitä on olla nyt me kaksi.

Huolehtimista, priorisointia ja jatkuvia menoja on vähemmän.
Tilalle on tullut jotain muuta. Jotain mitä ei vielä voi täysin määritellä.

Nyt on tämän elämänvaiheen aika.
Ja se on hyvä niin.