Heinäkuinen sadepäivä

Heinäkuu on alkanut melko vauhdikkaasti, mutta tänään päivä hiljeni sateeseen. Lähdin silti Milon kanssa lenkille, eikä sade tuntunutkaan haittaavan vaan ihan päinvastoin. Puin Milollekin sadeasun, vaikka se ei sitä juuri arvosta. Harvoin vaatteita tarvitsee, mutta se helpottaa pesua. 

Huomasin, miten harvoin tulee tartuttua kameraan sateella. Usein kauniit kuvat liitetään aurinkoon, vaikka myös sade tekee maisemasta omanlaisensa. Tällä kertaa pysähdyin ja otin muutaman kuvan.

Milo ei säästä välitä. Se kulkee yhtä innokkaasti, oli maa kuiva tai märkä. Eikä minuakaan sade haittaa. Kesäsade on lämmin ja oikeastaan aika rauhoittavaa. Ainakin tänään. Koiraa katsoessa tulee myös hyvä mieli.

Ei heinäkuukaan aina ole aurinkoa ja suunnitelmia. Joskus ne ovat sadepäiviä, joissa huomaa katsovansa ympärilleen hieman tarkemmin.

Milo muistuttaa aina myös levon tärkeydestä.

Kesäkuun kuvat

Kesäkuu on ollut hiljaisempi kuin odotin. Toisaalta se on antanut tilaa luovuudelle. Pitkästä aikaa leivoin sämpylöitä ja olen ommellut itselleni vaatteita, hupparin ja hameen. Nyt teen sopivan paidan hameelle. Milon kanssa ollaan oltu metsässä lenkkeilemässä ja otettu kuvia. Milo ei kamerasta kovin välitä, mutta joitakin hyviä kuvia onnistuin ottamaan. On hassua, miten onnistuukin väistämään kameraa niin taitavasti ja on silti niin kuvauksellinen monenlaista taustaa vasten.

Olen ehtinyt myös selailla kuvia aiemmilta kesiltä. Niissä on ehkä enemmän liikettä, enemmän suunnitelmia. Mutta huomaan, että kaipaan nyt juuri tätä, rauhallisempaa kesää. Ehkä tämä kesä ei ole se, jossa tapahtuu paljon. Ehkä tämä on aikaa, jolloin luovuudelle tulee taas enemmän tilaa.

Ja Milo on kanssani aina läsnä, metsälenkillä tai ompelukoneen äärellä. Se on siellä missä minäkin, välillä mukana liikkeessä, välillä rauhassa lähelläni.

Juhannusviikonlopun tunnelmia

Aurinkoinen ja lämmin sää on hellinyt juhannusta. Alkukuu olikin melko viileää ja nyt alkoi tuntua kesältä. Vihdoinkin sai riippumaton ripustaa terassille ja loikoa siinä. Milo tulee kysymään olisiko pienen leikkihetken aika. Nykyään juhannukset meillä ovat aika pienellä vaivalla syntyvää tunnelmaa. Hyvää ja kevyttä syötävää, vähän luonnonkukkia maljakossa ja muutama koivunoksa saunassa riittää oikein hyvin. 

Myös Milo on tänäkin juhannuksena mukana näissä hetkissä. Aivan kuten viime vuonnakin, jolloin kirjoitin pienistä, merkityksellisistä hetkistä. Voit halutessasi lukea sen tästä.

Kun nyt olen enemmän kiinnittänyt huomiota läsnäoloon, on se alkanut tuntua yhä luontevammalta. Vaikka elämässä välillä on huolia, olen onnistunut löytämään merkityksellisiä hetkiä, jotka kantavat eteenpäin.

Tämän juhannuksen ajatus taitaa siis olla: Kaikkea ei tarvitse olla paljon, jotta se riittää.

Tästä on hyvä jatkaa kesää eteenpäin.

Toukokuun taiteet

Olen pohtinut miltä on tuntunut palata kirjoittamisen pariin viiden vuoden tauon jälkeen. Johonkin arjen kiireisiin se varmaan jäi ja jotenkin sen uudelleen onneksi löysin. Kirjoittaminen tuntuu luontevalta ja ennen kaikkea se on tapa purkaa fiiliksiä. Toki sitä se on ollut aina, mutta nyt en enää hukkaa sitä arjen kiireisiin. Vaikka välillä ei ehtisi, palaan sen äärelle, kun taas ehtii. Mutta ei niin, että siihen kuluu vuosia. Sillä kirjoittaminen on osa minua ja osa minun hyvinvointiani. Nyt kirjoittaminen on selvästi asettunut osaksi elämääni.

Luovuus tekee hyvää ihmiselle. Pääsin sattumalta yhden tilaisuuden kautta kokeilemaan luovuutta maalaamisen keinoin. Viime kerrasta on kulunut aikaa ja oli mukavaa kokeilla miltä se tuntuu tässä hetkessä. Hyvinvointi lisääntyi, kun uskalsi olla luova ilman turhaa kritiikkiä. Sellaista en minä osaa -tyyppistä ennakkoasennetta. Taidetta ei varsinaisesti tarvitse osata, ei hienoja tekniikoita tai piirtää esittäviä teoksia. Ne ovat hyviä taitoja, mutta taidetta syntyy melko helposti ihan vain valitsemalla värejä ja maalaa niitä taulupohjalle tai siihen soveltuvalle paperille. Antaa vain mennä ja katsoo mitä siitä syntyy.

Ehkä juuri siksi luovuudella on merkitystä myös silloin, kun elämässä on epävarmuutta. Kaikkea ei tarvitse ratkaista tai ymmärtää heti. Välillä riittää, että tekee jotain, mikä rauhoittaa mieltä ja tuo hetkeksi tilaa hengittää. Sillä luovuus voi olla yksi tapa pysähtyä. Ei siksi, että se poistaisi epävarmuuden, vaan siksi, että sen keskelläkin voi löytää hetkiä, joissa on hyvä olla. Silloin huomaa, miten tärkeää on pitää huolta myös itsestään. Pienin keinoin, arjen keskellä.

Toukokuu on tuonut mukanaan valoa, värejä ja uudenlaista energiaa. Ehkä juuri nyt on hyvä hetki antaa tilaa myös itselle. Tehdä, kokeilla ja olla ilman liikaa vaatimuksia.

Maaliskuun muodot

Kirjoittaminen on toisinaan äärettömän helppoa ja vaivatonta ja taas toisinaan tuntuu, että ei synny oikein mitään. Toisinaan se on jotain siltä väliltä, jolloin ajatukset hakevat muotoa ja tekstiä alkaa pikku hiljaa syntyä, kun antaa sille tilaa. Ei pakottamalla, vaan seuraamalla uteliaana mitä seuraavaksi muodostuukaan ruudulle tai paperille. Luin myös jostakin, että kirjoittaminen on kehonhuoltoa. Voin itseni puolesta hyvin olla samaa mieltä. Minusta se on myös mielenhuoltoa. Kirjoittaminen rentouttaa monella tavalla. Jos kirjoittaa asioisita, joita ei halua muiden lukevan, niin sen voi hyvin kirjoittamisen jälkeen hävittää. Se voi olla terapeuttistakin, jos asia on sellainen minkä haluaa ikäänkuin saattaa päätökseen.

Minulla oli hiljattain tilanne, joka alkoi ahdistaa ja tunne jäi jotenkin vähän päälle. En tässä nyt tilannetta avaa tämän enempää vaan haluan kertoa miten sen tunteen sain purettua. Ahdistava tunne jäi siis päälle vaikka tilanne olikin ohi. Puolisoni oli reissussa ja olin illan yksin koirani kanssa. Yksin siinä mielessä, että ei ollut toista ihmistä kotona. Lämmitin saunan ja laitoin jalkakylvyn. Sillä olikin yllättävästi maadoittava vaikutus ja tunne hiukan helpotti. Seuraavana päivänä ystävän kanssa metsälenkillä sain asian puhuttua, jolloin ahdistava tunne hävisi kokonaan. Toki riippuu ahdistavan tunteen laadusta kuinka sen saa purettua.

Ehkä maaliskuun muodot ovat juuri tätä, kaikki ei muotoudu tai selkiydy heti. Ajatukset ja tunteet tarvitsevat välillä aikaa, käsittelyä ja lempeyttä ennen kuin loksahtavat paikoilleen. Vähän niinkuin näinhän tämän piti mennäkin. Tärkeintä on kuitenkin, että ollaan matkalla kohti omaa ymmärrystä. Joskus tarvitsee pysähtyä ja joskus taas täytyy pysyä liikkeessä. Ja juuri tässä on lohdullisuutta, mikään ei ole rikki vaan vasta muotoutumassa.

Luonto on maaliskuussa muotoutumassa aivan kuten ajatuksetkin.

Koiran(kin) hyvinvointi on kokonaisuus, joka elää elämän mukana

Milon myötä olen oppinut, että myös koiran hyvinvointi on samankaltainen kokonaisuus kuin ihmisen. Se on vain tehtävä koiran näkökulmasta ja se on haasteellista, kun koira ei opi puhumaan ihmisten kieltä. Se ei voi kertoa sanoin mitä se kulloinkin tarvitsee tai onko sillä kipuja. 

Se ei ole yksi ruokavalinta, yksi koulutusmetodi tai yksi eläinlääkärikäynti. Se on kokonaisuus, joka elää, muuttuu ja muovautuu elämän mukana, aivan kuten meidän ihmistenkin hyvinvointi.

Tätä en ole oppinut mistään kirjoista tai ohjeista, vaan meidän arjesta. Siitä, kun asiat eivät aina menneet niin kuin ajattelin, ja jouduin pysähtymään kuuntelemaan: mitä minun koirani juuri nyt tarvitsee?

Hyvinvointi ei tarkoita täydellisyyttä. Se tarkoittaa reagointia.

Sama koira, eri elämänvaiheet

Sama koira voi tarvita eri asioita eri aikoina. Välillä enemmän liikettä, välillä enemmän lepoa ja rauhaa.
Välillä ruokaa on tarkennettava, välillä stressi näkyy vatsassa, iholla tai käytöksessä. Välillä keho kertoo, välillä mieli.

Olen huomannut, että kun arki muuttuu, koira muuttuu mukana. Paino, ruokahalu, ruoansulatus, vireystila, herkkyydet, joten mikään ei ole pysyvää. Ja juuri siksi hyvinvointia ei voi rakentaa kiveen hakatuilla säännöillä.

Kuunteleminen on tärkein taito

Minulle tärkein oivallus on ollut tämä: koiran hyvinvointi alkaa havainnoimisesta.

Siitä, että katson koiraa sellaisena kuin se on, enkä sellaisena kuin mitä sen ”pitäisi olla”.
Miten se syö? Nukkuuko se rauhassa? Onko levottomuutta, herkkyyttä, vatsan oireita tai käytöksen muutoksia? Venytteleekö se samalla vai eri tavalla kuin aiemmin?

Usein pienet signaalit kertovat eniten. Ja jos ne sivuuttaa, ne harvoin katoavat itsestään. Liikaa ei myöskään kannata havainnoida koiraa, ettei ala kuvittelemaan jotain mitä ei ole.

Kehon ja mielen yhteys

Koirankaan hyvinvointi ei ole vain fyysistä.
Se on myös hermoston tasapainoa, turvallisuuden tunnetta ja ennakoitavaa arkea.

Stressin lisääntyessä, keho reagoi. Kun arki rauhoittuu, myös oireet usein helpottavat. Kaikki liittyy kaikkeen: liikunta, lepo, ravinto, vuorovaikutus, ympäristö.

Hyvinvointi ei siis ole vain se, mitä koira syö. Se on myös sitä, millaisessa rytmissä ja tunnelmassa se elää.

Muuttaminen ei ole epäonnistumista

Olen joutunut muuttamaan suuntaa monta kertaa. Ruokinnassa. Rutiineissa. Harjoituksissa. Joudun varmaan tekemään niin vielä monta kertaa, mutta en näe sitä enää epäonnistumisena, vaan vastuullisuutena ja välittämisenä.

Hyvinvoinnin ylläpitäminen vaatii rohkeutta myöntää, jos jokin ei toimi ja halua kokeilla toista tapaa. Myöskin omat odotukset voivat olla jotain sellaista, mikä ei ehkä ihan toteudukaan. Itselle vähän niin kävi, kun olin ajatellut lenkkeileväni paljon tyttöjen tanssituntien aikana. Niitä tunteja ei koronan vuoksi pidetty, mutta en olisikaan reaktiivisen koiran kanssa voinut niissä ympyröissä lenkkeillä. Luovuin omista odotuksista ja sain tilalle jotain parempaa. Uudenlaista vuorovaikutusta ja ymmärrystä omaan koiraani ja metsälenkit, joilla meillä kummallakin sekä minulla että koirallani on mukana kaveri.

Ja me opimme yhdessä

Koira opettaa pysähtymään, havainnoimaan ja olemaan läsnä. Se opettaa, että hyvinvointi ei ole päämäärä, vaan meidän yhteinen matka. 

Ja ehkä tärkeintä: hyvinvoiva koira ei ole täydellinen koira. Se on koira, jota kuunnellaan ja sille vastataan.

Helmikuun helmet

Kun katson helmikuuta, näen pieniä, hyviä hetkiä talvinen maisema noiden hetkien taustalla. Oli pari aurinkoista talvipäivää, kuin lupaus siitä, että kevät on tulossa. 

On aina ilo seurata, kun Milo nauttii talvisesta säästä. Ihan sama minkä verran on pakkasta, aina voi piehtaroida lumessa ja juosta kiitäen pellolla. Tosin kovien pakkasten aikaan lenkit jäi lyhyeksi. Tassujen anturat olivat kovilla ja tossut ei mitenkään pysynyt menossa mukana. Pakkasten hellittäessä ollaan tehty sitten pidempiä lenkkejä. Kun lenkki on jäänyt lyhyeksi, ollaan sitten sisällä aktivoitu erilaisin leikein. Namien piilotusta eri tavoilla on hyvää tekemistä ja virikettä. Milolla on myös pari erityisen hyvää lelua, joilla tykkää leikkiä. Se on niin suloista, kun Milo tulee luokse pehmolelu suussa pyytämään, että leikitäänkö nyt. Ei siihen voi sanoa ei.

Kävin hiihtämässä aina, kun vain oli mahdollisuus eikä liian kova pakkanen. Ostin viime vuonna uudet sukset ja niillä on tosi hyvä hiihtää. Nautin kovasti talvisessa maisemassa hiihtämisestä. Lumiset puut ympärillä on jotenkin niin lumoavaa ja auringossa säihkyvä lumi. 

Tässä kuvassa en hiihtänyt auringonlaskuun vaan olin mieheni ja Milon kanssa iltalenkillä. Niin kaunis maisema helmeilevässä helmikuussa.

Hyvinvointi elää elämän mukana

Olen huomannut, että hyvinvointi on paljon enemmän kuin yksittäisiä asioita.

Pitkään ajattelin, että hyvinvointi on yksittäisiä asioita: liikuntaa, ruokaa, painoa, vatsaa. Että kun yksi asia on kunnossa, olo paranee.

Nyt ymmärrän, että kyse ei ole yhdestä osa-alueesta, vaan kokonaisuudesta. Ennen kaikkea kyse on suhteesta omaan kehoon.

Olen liikkunut ja pitänyt itsestäni huolta oikeastaan aina, mutta viime vuosina jotain on loksahtanut kohdalleen eri tavalla. Ehkä iän myötä, ehkä kokemuksen. En enää etsi nopeita muutoksia, vaan kestävää oloa.

Arjen valinnat ratkaisevat, ei täydellisyys

Me kaikki tiedämme, mikä on “terveellistä”. Tiedämme, että pitäisi liikkua, syödä monipuolisesti, nukkua hyvin ja palautua. Silti elämä menee välillä edelle eikä se tee kenestäkään huonoa.

Minulle tärkein oivallus on ollut tämä:
hyvinvointi ei synny yksittäisistä huippusuorituksista, vaan arkisista, toistuvista valinnoista.

Teen liikuntaa, joka tuntuu mielekkäältä, syön säännöllisesti ja kuuntelen kehoa, nukahdan pääsääntöisesti hyvillä rutiineilla ja annan itselleni luvan levätä, kun tarve on.

En tee kaikkea täydellisesti, mutta teen riittävän hyvin ja riittävän usein. Säännöllisyys on kaiken ydin.

Kehon muuttuminen on normaalia

Esivaihdevuosien kynnyksellä keho alkaa käyttäytyä eri tavalla. Palautuminen, hormonit, nesteen kertyminen, vatsan turvotus… nämä eivät ole merkkejä siitä, että olisin tehnyt jotain väärin. Ne ovat merkkejä siitä, että keho elää omaa elämäänsä.

Olen opetellut suhtautumaan kehoon enemmän kumppanina kuin projektina.
Vahva olo, toimiva arki ja hyvä peruskunto merkitsevät minulle enemmän kuin yksittäiset mittarit tai peilikuva.

Nykyään ajattelen näin:
parempi tehdä jotain kuin ei mitään.
Parempi kuunnella itseä kuin seurata sokeasti ohjeita.

Joskus treeni on kevyt, joskus tehokkaampi. Joskus viikko on aktiivinen, joskus palauttava. Kaikella on paikkansa niin myös levolla.

Tärkeintä ei ole se, miltä keho näyttää juuri nyt. Vaan se, miltä siinä tuntuu elää.

Hyvinvointi ei ole minulle projekti, joka valmistuu. Se on prosessi, joka elää elämän mukana. Ja juuri siksi siihen kannattaa panostaa. Ei kiireellä, vaan luottamuksella.

Minulle tämä ei ole “uusi alku”, vaan jatkumo.
Ja ehkä tärkein asia, jonka olen oppinut, on tämä:
hyvä olo ei synny pakottamalla, vaan sallimalla.

Olen myös huomannut, että jossain vaiheessa elämässä fokus muuttuu.

En enää etsi jatkuvasti seuraavaa tavoitetta, parempaa versiota itsestäni tai etenkään hetkeä, jolloin kaikki olisi valmista.

Liikun, syön ja lepään. En siksi että pitäisi, vaan siksi että se tuntuu hyvältä ja tukee elämää, jota elän nyt.

En treenaa rangaistukseksi keholle, vaan vahvistaakseni sitä. En mittaa onnistumista vaa’alla tai kalenterissa, vaan siinä tunteessa, kun olo on vahva, levollinen ja läsnä.

Kunnianhimoni ei ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan.
En halua suorittaa elämää, vaan elää sitä.

Tässä elämänvaiheessa ymmärrän, että hyvinvointi ei synny pikavoitoista eikä täydellisistä viikoista. Se syntyy johdonmukaisuudesta, armollisuudesta ja siitä, että kuuntelen itseäni.

En tee viiden vuoden suunnitelmia. Teen tänään valintoja, jotka tukevat minua myös huomenna. Ja se riittää.

Kolilla ollessamme maiseman hiljaisuus ja ikiaikainen rauha puhuttelevat mieltä ja tuovat tilaa pysähtyä. Tässä hetkessä voi hyvin tuntea hyvinvoinnin syntyvän lempeästä läsnäolosta ja luonnon rauhasta. Luonnosta saa voimaa, myös lähiluonnosta. Tarvitsee vain pysähtyä, katsoa ja tuntea.

Tammikuun toive

On kylmä pakkasilta ja kävelen Milon kanssa joen rantaan. Milo juoksee jonnekin haistelemaan eläinten jälkiä ja lumi narskuu kenkieni alla. Me molemmat nautimme lumesta. Kuu valaisee tuttua reittiämme, jonka pimeässäkin osaisimme. 

Tuo reitti aina jotenkin rauhoittaa ja sen se tekee nytkin. Mieleni on levollinen, kun katson kuuta ja kävelen eteenpäin peltoaukealle. 

Näen pellolla viilettävän vihreän valon, se on Milo. Vaikka kuu valaisee, on silti pimeää ja Milon erottaminen on helpompaa sen valjaissa olevan huomiovalon avulla. 

Jatkamme reittiä eteenpäin ja joen varresta on noustava mäki ylös peltojen välissä kulkevalle polulle. Joskus pellolla voi nähdä kauriita ja silloin Milo paimentaa ne pois. Tänään on hiljaista ja rauhallista.

Kuljen peltojen välistä polkua ja pääsen pellon yli menevälle polulle. Siitä jatkan metsän reunaan ja kohti kotia. Reitti on juuri riittävän pituinen, jossa mieli ehtii hengähtää. Katsoa ja kuunnella luontoa.

Saavumme kotipihalle. Milo kiertää vielä jonkin oman reitin, mutta on kuitenkin samaan aikaan ovella. Menemme sisälle ja kuoriudun päällysvaatteista. Riisun Milon valjaat ja annan luun. 

Lisään takkaan puita ja asetun teekupin kanssa sohvalle. Hetken päästä Milo asettuu jonnekin lähelleni makaamaan. Juuri tällaisista illoista tammikuu saa rakentua – askelista, hiljaisuudesta ja yhdessäolosta.

Joulukuun ilta Milon kanssa

On joulukuu, ja päivä alkaa hiljalleen kääntyä iltaan. Milo katselee ikkunasta, kun palaan töistä kotiin. Pääsen ovesta sisään, ja Milo tervehtii minua tarkistaen samalla, tuliko mukanani muita perheenjäseniä.

Päästän Milon takapihalle ja valmistaudun päivälliselle. Puolisoni saapuu töistä, ja Milo haluaa tulla takapihalta vastaan isäntää ovelle. Syömme yhdessä, ja annan myös Milolle ruokaa.

Seuraavaksi sytytetään takkaan tuli ja otetaan pieni lepohetki, ja sitten lähdemme kävelylenkille. Lenkin jälkeen Milo saa palkinnoksi luun. Valmistan seuraavan päivän eväät töihin ja laitan muutaman joulukoristeen esille. Milo on mukana tutkimassa, mitä joulukoristelaatikosta löytyykään. Jouluvalmistelut ovat hyvällä mallilla.

Milo kantaa suussaan pehmolelua ja alkaa leikkihetki, joka kestää muutaman minuutin. Piilotan Milolle muutaman namin viltin alle, ja hän saa etsiä ne nenällään ja nauttia palkinnosta.

Juomme puolison kanssa glögit, ja Milo käy pöydän alle jalkojemme viereen makaamaan. Hetken päästä Milo tuumaa, että jotakin tekemistä tarvitaan, ja haluaa hetkeksi ulos takapihalle. Sisälle palattuaan alkaa taas pieni leikki vinkupossun kanssa ja tehdään muutama harjoitus namipalkalla.

Sauna lämpiää, ja syömme iltapalaa. Saunan lämpiämistä odotellessa rapsuttelen Miloa. Saunassa Milo tykkää tulla kylpyhuoneen lattialle makaamaan, ja kun tulen sieltä pois, on Milolla kiire takaisin takapihalle.

Teemme iltatoimet, ja Milo pyytää päästä sisälle. Pesen Milon hampaat, ja sitten käymme nukkumaan.

Näissä pienissä arjen hetkissä on joulun taikaa. Yhdessäolo, rauha ja rakkaus läsnä läpi pitkän talvi-illan. Milo on mukana joka askeleella, ja juuri ne pienet hetket tekevät tästä ajasta erityisen.

Ei ole tästä pallosta leikkipalloksi, tuumaa Milo. Milon lempilelu on pallo.

Joulunodotuksen tunnelmointia

Minulla on tapana hoitaa joululahjaostokset mahdollisimman pitkälle jo marraskuussa. Ihan siitä syystä, että joulukuussa on kaupat täynnä muitakin lahjaostoksilla ja on sitä joulukuussa muutakin tekemistä. Kun lahjat on hyvällä mallilla, joulunodotus antaa minulle rauhallisemman sävyn. Ei tarvitse juosta, ehtiä eikä stressata.

Kun lahjat on hoidettu, siirryn joulukortteihin. Ihan kaikkia en askartele itse, vaan mukana on myös valmiita kortteja. Siinäkin on oma tunnelmansa – kynä kädessä, ehkä hiljainen musiikki taustalla ja ajatus toisesta ihmisestä, jolle kortti on menossa. Pieni pysähtymisen hetki arjen keskellä.

Joulukuun alussa joulukoristeet otetaan esille. Ei kaikkea kerralla, vaan vähän silloin tällöin. Samalla alan mielessäni suunnitella jouluruokia ja tehdä kauppalistoja. Aineksia ostan sen verran etukäteen kuin se on mahdollista, jotta jouluviikolla ei tarvitse enää miettiä aivan kaikkea.

Jouluviikolla valmistetaan sitten jouluruoat. Tämä systeemi on minulle osoittautunut toimivaksi: tekeminen on jaettu useammalle viikolle, eikä mikään kasaannu viime hetkeen. Näin joulun alla ei tule kiireen tai uupumuksen tunnetta, vaan pystyn nauttimaan myös ihan tavallisista arkipäivistä joulunodotuksen keskellä.

Tätä joulunodotus on minulle ennen kaikkea tätä: hiljaista valmistautumista, lempeää ennakointia ja pieniä tekoja, jotka keventävät joulukuuta. Kun kaikkea ei jätä viimeisiin päiviin, joulu saa oikeasti tulla rauhassa.

Milon tapa katsella maailmaa

Tämä juttu on julkaistu myös Islanninkoirien -yhdistyksen omassa lehdessä Hundurissa, mutta halusin jakaa sen tänne blogiini, koska tämä Milon hauska tapa saa hymyn huulilleni joka kerta. 

Milolla on hauska tapa istua portailla niin, että takapuoli on ylemmällä ja etujalat alemmalla askelmalla. Siinä on hyvä tähystää omalle pihalle. Kesäisin istun usein sen viereen teekupin kanssa. Milo tarkkailee ympäristöä, ohitse lentävää lintua ja minä nautin hetkestä. Hetkeä, jossa on vain aurinko, hiljaisuus, minä ja minun hassusti istuva koirani. 

Palautumisen voima arjessa

Usein puhutaan palautumisesta vapaa-ajalla ja lomilla, mutta yhtä tärkeää on löytää pieniä palautumishetkiä myös työpäivään ja arkeen muutenkin. Sellaisia pieniä mikrohetkiä sopivaan kohtaan, jotka auttaa palautumaan juuri siellä missä olet. Minun työni on fyysistä ja löydän palautumishetkiä monesta kohtaa työpäivää. Pieni hengähdyshetki voi olla missä vain ja se voi olla vaikka yksi ajatuksella tehty hengitys, sisään ja ulos. Oikeastaan mikä vain pieni asia, jonka tekee tietoisesti, palauttaa siinä hetkessä. Sen sijaan, että vain ajattelisi palautuvansa, kun pääsee töistä kotiin. Näin on helppo ajatella ja kyllä silloinkin palautumista tapahtuu. Minun kokemukseni ja oivallukseni työelämässä on, että työpäivän pienet palautushetket auttavat siinä, ettei se palautumisen paine jää pelkästään vapaa-ajalle.

Oli työ sitten fyysistä, näyttöpäätetyötä tai mitä tahansa, palautuminen on silti olennainen osa jaksamista. Usein sitä tuudittautuu siihen ajatukseen, että "enää työpäivää jäljellä pari tuntia" tai "enää pari viikkoa töitä ennen lomaa", niin sitten pääsen palautumaan. Ja toki vapaa-ajalla palautuu, mutta joskus huomaakin, ettei se riittänytkään ja pian mieli kaipaisi takaisin vapaalle. Ainakin itse koen, että työpäivän aikaiset palautumishetket ennaltaehkäisevät sitä tunnetta ja näin minä jaksan arjessani paremmin.

Palautumisen kokonaisuus syntyy näistä arjen pienistä pysähdyksistä. Niitä kannattaa kokeilla ja vaalia, sillä jo yksikin onnistunut hetki alkaa rakentaa jaksamista uudella tavalla. Vaikka arki ei hidastu, minä voin. Ihan pienen, läsnä olevan hetken silloin tällöin. Silloin palautuminen ei enää siirry jonnekin tulevaisuuteen, vaan se tapahtuu tässä ja nyt. Siinä on se palautumisen voima, joka kantaa arjessa.