Äitiyteen liitetään usein paljon odotuksia. Niitä tulee ulkopuolelta ja asetamme niitä myös itse itsellemme. Emmekä välttämättä tule edes miettineeksi onko niissä oikeastaan järkeä, loppujen lopuksi. Arki rakentuu pienistä hetkistä, jotka eivät näy kuvissa, juhlapäivissä tai somessa. Äitiys ja arki ovat kuitenkin kaikkea, koko tunteiden kirjo ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Ehkä olen joskus maininnut, että jääkaapin ovessa on lehdestä leikattu teksti, jossa lukee "arki on ihmisen parasta aikaa". Juhlalle ja kaikille hyville tunteille ja asioille on paikkansa, mutta elämässä on muutakin.
Olen myös joskus jossain postannut tämän ajatuksen: "Äitiys on sitä, että avaa sylinsä sydäntä myöten ja pitää lasta lainassa niin kauan kuin että onkin Suurinta rakkautta palauttaa hänet takaisin elämälle." (Kesken- Elina Saminen). Tämän ajatuksen mielessä pitäen, on ehkä ollut helpompi ymmärtää aikaa, kun lapset muuttavat pois kotoa. Sillä sekin kuuluu elämään ja niin kuuluu olla. Alkaa uusi vaihe elämässä. Sillä kun lapset kasvaa, myös minä ja minun äitiyteni kasvaa.
Lapseni ovat aikuisuuden alkutaipaleella. Kun katson taaksepäin aikaa, näen kasvun kaaren. Tämä hetki tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Ei siksi, että tuntuisi kaiken olevan valmista vaan siksi, että kaikki on saanut kasvaa omalla tavallaan. Niinpä minun äitienpäiväni sisältää rakkauden lisäksi, kiitollisuutta.
Kun pysähdyn katsomaan ympäröivää luontoa, näen siellä samanlaista kasvua ja lempeyttä.
Kuusenalkuja nousee valkovuokkojen keskeltä, omassa tahdissaan ja omalla paikallaan. Ne eivät kilpaile keskenään, eivätkä yritä olla mitään muuta kuin mitä ovat. Ehkä siinä on jotain samaa kuin äitiydessäkin. Kasvua, joka tapahtuu hiljalleen, ilman kiirettä tai valmiita muotteja.
