Joulunodotuksen tunnelmointia

Minulla on tapana hoitaa joululahjaostokset mahdollisimman pitkälle jo marraskuussa. Ihan siitä syystä, että joulukuussa on kaupat täynnä muitakin lahjaostoksilla ja on sitä joulukuussa muutakin tekemistä. Kun lahjat on hyvällä mallilla, joulunodotus antaa minulle rauhallisemman sävyn. Ei tarvitse juosta, ehtiä eikä stressata.

Kun lahjat on hoidettu, siirryn joulukortteihin. Ihan kaikkia en askartele itse, vaan mukana on myös valmiita kortteja. Siinäkin on oma tunnelmansa – kynä kädessä, ehkä hiljainen musiikki taustalla ja ajatus toisesta ihmisestä, jolle kortti on menossa. Pieni pysähtymisen hetki arjen keskellä.

Joulukuun alussa joulukoristeet otetaan esille. Ei kaikkea kerralla, vaan vähän silloin tällöin. Samalla alan mielessäni suunnitella jouluruokia ja tehdä kauppalistoja. Aineksia ostan sen verran etukäteen kuin se on mahdollista, jotta jouluviikolla ei tarvitse enää miettiä aivan kaikkea.

Jouluviikolla valmistetaan sitten jouluruoat. Tämä systeemi on minulle osoittautunut toimivaksi: tekeminen on jaettu useammalle viikolle, eikä mikään kasaannu viime hetkeen. Näin joulun alla ei tule kiireen tai uupumuksen tunnetta, vaan pystyn nauttimaan myös ihan tavallisista arkipäivistä joulunodotuksen keskellä.

Tätä joulunodotus on minulle ennen kaikkea tätä: hiljaista valmistautumista, lempeää ennakointia ja pieniä tekoja, jotka keventävät joulukuuta. Kun kaikkea ei jätä viimeisiin päiviin, joulu saa oikeasti tulla rauhassa.

Milon tapa katsella maailmaa

Tämä juttu on julkaistu myös Islanninkoirien -yhdistyksen omassa lehdessä Hundurissa, mutta halusin jakaa sen tänne blogiini, koska tämä Milon hauska tapa saa hymyn huulilleni joka kerta. 

Milolla on hauska tapa istua portailla niin, että takapuoli on ylemmällä ja etujalat alemmalla askelmalla. Siinä on hyvä tähystää omalle pihalle. Kesäisin istun usein sen viereen teekupin kanssa. Milo tarkkailee ympäristöä, ohitse lentävää lintua ja minä nautin hetkestä. Hetkeä, jossa on vain aurinko, hiljaisuus, minä ja minun hassusti istuva koirani. 

Pimeys ja valo. Vastakohdat vai jotain enemmän?

Luin jonkun lehden artikkelista lauseen, joka on tähän vuodenaikaan lohdullinen ajatus, että pimeys tuo valon. Näin marras-joulukuun vaihteessa on pimeää ja tuo ajatus tuo ainakin minulle tähän hetkeen lohtua ja jopa voimaa. Kun asiaa siltä kantilta tarkastelee niin pimeyden keskeltä voi löytää valoa. 

Päivänvalo on ehkä piilossa juuri nyt eikä luntakaan ole valoisuutta luomassa, on valoa etsittävä toisenlaisesta näkökulmasta. Sen voi löytää toisen ihmisen silmistä, hymystä tai eleestä, ehkä lemmikin ilmeestä. Pitää vain osata katsoa muutakin kuin säätä, jouluvaloja tai kynttilää, jotka nekin oman tunnelmansa luovat. 

Pimeää täytyy olla, jotta voi olla valoa. Joskus asiat on niin yksinkertaisia, että emme niitä näe. Siksi pysähtyminen aina välillä kannattaa, sen palautumisen kannalta, mutta myös siksi, että näkee pieniä, merkityksellisiä asioita. 

On siis hyvä muistaa, että pimeys ei vie valoa pois. Se oikeastaan tekee sen näkyväksi.

Palautumisen voima arjessa

Usein puhutaan palautumisesta vapaa-ajalla ja lomilla, mutta yhtä tärkeää on löytää pieniä palautumishetkiä myös työpäivään ja arkeen muutenkin. Sellaisia pieniä mikrohetkiä sopivaan kohtaan, jotka auttaa palautumaan juuri siellä missä olet. Minun työni on fyysistä ja löydän palautumishetkiä monesta kohtaa työpäivää. Pieni hengähdyshetki voi olla missä vain ja se voi olla vaikka yksi ajatuksella tehty hengitys, sisään ja ulos. Oikeastaan mikä vain pieni asia, jonka tekee tietoisesti, palauttaa siinä hetkessä. Sen sijaan, että vain ajattelisi palautuvansa, kun pääsee töistä kotiin. Näin on helppo ajatella ja kyllä silloinkin palautumista tapahtuu. Minun kokemukseni ja oivallukseni työelämässä on, että työpäivän pienet palautushetket auttavat siinä, ettei se palautumisen paine jää pelkästään vapaa-ajalle.

Oli työ sitten fyysistä, näyttöpäätetyötä tai mitä tahansa, palautuminen on silti olennainen osa jaksamista. Usein sitä tuudittautuu siihen ajatukseen, että "enää työpäivää jäljellä pari tuntia" tai "enää pari viikkoa töitä ennen lomaa", niin sitten pääsen palautumaan. Ja toki vapaa-ajalla palautuu, mutta joskus huomaakin, ettei se riittänytkään ja pian mieli kaipaisi takaisin vapaalle. Ainakin itse koen, että työpäivän aikaiset palautumishetket ennaltaehkäisevät sitä tunnetta ja näin minä jaksan arjessani paremmin.

Palautumisen kokonaisuus syntyy näistä arjen pienistä pysähdyksistä. Niitä kannattaa kokeilla ja vaalia, sillä jo yksikin onnistunut hetki alkaa rakentaa jaksamista uudella tavalla. Vaikka arki ei hidastu, minä voin. Ihan pienen, läsnä olevan hetken silloin tällöin. Silloin palautuminen ei enää siirry jonnekin tulevaisuuteen, vaan se tapahtuu tässä ja nyt. Siinä on se palautumisen voima, joka kantaa arjessa.