Pimeys ja valo. Vastakohdat vai jotain enemmän?

Luin jonkun lehden artikkelista lauseen, joka on tähän vuodenaikaan lohdullinen ajatus, että pimeys tuo valon. Näin marras-joulukuun vaihteessa on pimeää ja tuo ajatus tuo ainakin minulle tähän hetkeen lohtua ja jopa voimaa. Kun asiaa siltä kantilta tarkastelee niin pimeyden keskeltä voi löytää valoa. 

Päivänvalo on ehkä piilossa juuri nyt eikä luntakaan ole valoisuutta luomassa, on valoa etsittävä toisenlaisesta näkökulmasta. Sen voi löytää toisen ihmisen silmistä, hymystä tai eleestä, ehkä lemmikin ilmeestä. Pitää vain osata katsoa muutakin kuin säätä, jouluvaloja tai kynttilää, jotka nekin oman tunnelmansa luovat. 

Pimeää täytyy olla, jotta voi olla valoa. Joskus asiat on niin yksinkertaisia, että emme niitä näe. Siksi pysähtyminen aina välillä kannattaa, sen palautumisen kannalta, mutta myös siksi, että näkee pieniä, merkityksellisiä asioita. 

On siis hyvä muistaa, että pimeys ei vie valoa pois. Se oikeastaan tekee sen näkyväksi.

Palautumisen voima arjessa

Usein puhutaan palautumisesta vapaa-ajalla ja lomilla, mutta yhtä tärkeää on löytää pieniä palautumishetkiä myös työpäivään ja arkeen muutenkin. Sellaisia pieniä mikrohetkiä sopivaan kohtaan, jotka auttaa palautumaan juuri siellä missä olet. Minun työni on fyysistä ja löydän palautumishetkiä monesta kohtaa työpäivää. Pieni hengähdyshetki voi olla missä vain ja se voi olla vaikka yksi ajatuksella tehty hengitys, sisään ja ulos. Oikeastaan mikä vain pieni asia, jonka tekee tietoisesti, palauttaa siinä hetkessä. Sen sijaan, että vain ajattelisi palautuvansa, kun pääsee töistä kotiin. Näin on helppo ajatella ja kyllä silloinkin palautumista tapahtuu. Minun kokemukseni ja oivallukseni työelämässä on, että työpäivän pienet palautushetket auttavat siinä, ettei se palautumisen paine jää pelkästään vapaa-ajalle.

Oli työ sitten fyysistä, näyttöpäätetyötä tai mitä tahansa, palautuminen on silti olennainen osa jaksamista. Usein sitä tuudittautuu siihen ajatukseen, että "enää työpäivää jäljellä pari tuntia" tai "enää pari viikkoa töitä ennen lomaa", niin sitten pääsen palautumaan. Ja toki vapaa-ajalla palautuu, mutta joskus huomaakin, ettei se riittänytkään ja pian mieli kaipaisi takaisin vapaalle. Ainakin itse koen, että työpäivän aikaiset palautumishetket ennaltaehkäisevät sitä tunnetta ja näin minä jaksan arjessani paremmin.

Palautumisen kokonaisuus syntyy näistä arjen pienistä pysähdyksistä. Niitä kannattaa kokeilla ja vaalia, sillä jo yksikin onnistunut hetki alkaa rakentaa jaksamista uudella tavalla. Vaikka arki ei hidastu, minä voin. Ihan pienen, läsnä olevan hetken silloin tällöin. Silloin palautuminen ei enää siirry jonnekin tulevaisuuteen, vaan se tapahtuu tässä ja nyt. Siinä on se palautumisen voima, joka kantaa arjessa.

Kun kaikki onkin levotonta

Arki ei aina ole hiljaista ja seesteistä, sillä on iltoja, jolloin Milo on levoton. Ramppaa ovella, haukkuu pihan pimeyteen ja tulee takaisin sisään vain tajutakseen, että ehkä sittenkin halusi ulos.

Siispä ovi käy, tassut rapisevat, ja minä yritän tulkita, mitä hän tällä kertaa haluaa. Kuuleeko Milo jotain, mitä minä en? Vai onko tämä vain osa koiran omaa iltarutiinia kuin tarkistaakseen, että maailma on yhä paikoillaan? Ihan niinkuin se muuttuisi jotenkin hetkenä minä hyvänsä ja onhan sitä sitten tarkisteltava koko ajan.

Kun yritän rentoutua, niin huomaan, että vaikka vähän ärsyttääkin, on tässä jotain tuttua ja jopa lohdullista. Tiedän, että kun tämä ramppaaminen loppuu ja Milo lopulta käy nukkumaan, rauhoitutaan jälleen.

Silloin muistan, että tämäkin on osa arkea, se vähän levoton, elävä ja äänekäs puoli. Ja ilman sitä, ehkä hiljaisuus ei tuntuisi yhtä hyvältä.

Hmm, olisinko täällä vai tulisinko sinne sisälle?

Kaikki on hyvin

Marraskuun pimeys kietoo kodin hiljaisuuteen. Kun työpäivä on takana, pienet hetket saavat uuden merkityksen. Sellaiset, joissa saa vain olla ja huomaa, että kaikki on hyvin.

Arkena, kun on työpäivän jälkeiset rutiinit hoidettu, on syöty ja lenkillä käyty, on rauhallinen hetki illan hämärtyessä. Milo on sohvalla nukahtamaisillaan, silmät painuvat kiinni ja välillä havahtuu johonkin. Mitään erityistä ei tapahdu, koti on hiljainen. Isäntäväki rentoutuu myös hämärtyvässä illassa. 

Milo sulkee taas silmänsä, kun pieni tarkistus tehty. Ei mitään hätää, kaikki on hyvin.

Kun pysähdyn tähän hetkeen ja katson nukkuvaa koiraani, on siinä jotain rauhoittavaa. Huomaan, että koirani vaistoaa kodin rauhallisen tunnelman. Tulee mieleen, kuinka tällaiset hetket ovat merkityksellisiä ja palauttavia. Ne auttavat minua palautumaan marraskuisina pimeinä arki-iltoina. Tunnelma on kodikas ja lämmin, rakkaat ympärillä ja saa vain olla.

Meidän jääkaapin ovessa on sanomalehdestä leikattu teksti, jossa lukee "Arki on ihmisen parasta aikaa". Monta vuotta sitten löydetty oivallus on edelleen siinä, mottona meidän perheelle. Tällaisina iltoina sen merkitys muistuu mieleeni erityisen selvästi.