Kun kaikki onkin levotonta

Arki ei aina ole hiljaista ja seesteistä, sillä on iltoja, jolloin Milo on levoton. Ramppaa ovella, haukkuu pihan pimeyteen ja tulee takaisin sisään vain tajutakseen, että ehkä sittenkin halusi ulos.

Siispä ovi käy, tassut rapisevat, ja minä yritän tulkita, mitä hän tällä kertaa haluaa. Kuuleeko Milo jotain, mitä minä en? Vai onko tämä vain osa koiran omaa iltarutiinia kuin tarkistaakseen, että maailma on yhä paikoillaan? Ihan niinkuin se muuttuisi jotenkin hetkenä minä hyvänsä ja onhan sitä sitten tarkisteltava koko ajan.

Kun yritän rentoutua, niin huomaan, että vaikka vähän ärsyttääkin, on tässä jotain tuttua ja jopa lohdullista. Tiedän, että kun tämä ramppaaminen loppuu ja Milo lopulta käy nukkumaan, rauhoitutaan jälleen.

Silloin muistan, että tämäkin on osa arkea, se vähän levoton, elävä ja äänekäs puoli. Ja ilman sitä, ehkä hiljaisuus ei tuntuisi yhtä hyvältä.

Hmm, olisinko täällä vai tulisinko sinne sisälle?

Kaikki on hyvin

Marraskuun pimeys kietoo kodin hiljaisuuteen. Kun työpäivä on takana, pienet hetket saavat uuden merkityksen. Sellaiset, joissa saa vain olla ja huomaa, että kaikki on hyvin.

Arkena, kun on työpäivän jälkeiset rutiinit hoidettu, on syöty ja lenkillä käyty, on rauhallinen hetki illan hämärtyessä. Milo on sohvalla nukahtamaisillaan, silmät painuvat kiinni ja välillä havahtuu johonkin. Mitään erityistä ei tapahdu, koti on hiljainen. Isäntäväki rentoutuu myös hämärtyvässä illassa. 

Milo sulkee taas silmänsä, kun pieni tarkistus tehty. Ei mitään hätää, kaikki on hyvin.

Kun pysähdyn tähän hetkeen ja katson nukkuvaa koiraani, on siinä jotain rauhoittavaa. Huomaan, että koirani vaistoaa kodin rauhallisen tunnelman. Tulee mieleen, kuinka tällaiset hetket ovat merkityksellisiä ja palauttavia. Ne auttavat minua palautumaan marraskuisina pimeinä arki-iltoina. Tunnelma on kodikas ja lämmin, rakkaat ympärillä ja saa vain olla.

Meidän jääkaapin ovessa on sanomalehdestä leikattu teksti, jossa lukee "Arki on ihmisen parasta aikaa". Monta vuotta sitten löydetty oivallus on edelleen siinä, mottona meidän perheelle. Tällaisina iltoina sen merkitys muistuu mieleeni erityisen selvästi.

Elämäni ankkurit

Lokakuu on lopuillaan ja marraskuu alkamassa. Illat hämärtyvät ja laskee pimeä. Takkatuli, villasukat, lämmin juoma ja hyvä kirja tuntuvat houkuttelevilta. Tekee mieli sytyttää valoja ja kynttilöitä pimeneviin iltoihin. Lämpimiä vaatteita täytyy etsiä esille ja päälle. Ulos kesäkukkien tilalle tulee kellokanervia, ja sisällä pöytää koristaa pinkki joulutähti. Ajatukset alkavat kääntyä pikkuhiljaa jouluun. 

Tästäkin vuodenajasta voi löytää hyvää ja kaunista. Vaikka on pimeää ja välillä vettä sataa, ei ilman sitä ole valoa ja auringonpaistetta. Sain lokakuussa kuvattua kauniin auringonlaskun. Silloin en ollut kotona, mutta kaipuu kotiin oli. Luonnosta voi saada lohtua, vaikka koti olisikin kaukana. Reissun jälkeen kotiinpaluu tuntuu aina erityisen hyvältä.

Niin marraskuussa kuin muinakin kuukausina kaiken keskellä koti on minulle sellainen paikka, jossa ankkuroidun perheeni seurassa. Kun tulee kotiin, tulee turvapaikkaan. Paikkaan, joka on muutakin kuin katto ja seinät. Siellä on ääniä ja hiljaisuutta, toivoa ja muistoja sekä tunteita. Elementtejä, jotka pitää minut lujasti kiinni elämässäni. Puitteet, jotka olemme luoneet ja on meille tärkeitä. Elämäni ankkurit ovat siis koti ja perhe. Olen juuri siellä missä ja keiden kanssa minun kuuluukin olla.

Syksyn valo, kaunis kuin kotiinpaluu.

Blogisarja: Näin kirjoitan! Kulissien takana

Nyt kun kaikki blogisarjan osat on julkaistu, fiilistellään vielä hetki sen parissa.
Tässä julkaisussa kurkistetaan siis hieman kulissien taakse.

Tämä projekti oli minulle kaiken kaikkiaan innostava, ja omien tekstien julkaiseminen tuntui myös jännittävältä.

Tekstien kirjoittaminen

Aineille pienten johdantojen kirjoittaminen ei aina ollut helppoa. Toisiin löytyi niin sanottu aasinsilta helposti, mutta joitakin aiheita piti pohtia enemmän ja sellaistahan kirjoittaminen onkin. Tässä sarjassa ei tarvinnut luoda kovin paljon uutta tekstiä, sillä aineita oli valmiina runsaasti.

Aineteksteihin en tehnyt suuria muutoksia, vain joihinkin kohtiin lisäsin välimerkkejä, jotta lukeminen olisi helpompaa. Edelleen suosikkiaineeni on Tulivuori purkautuu. Olen aina ajatellut olevani kokemuspohjainen kirjoittaja, mutta saatan sittenkin osata kirjoittaa myös asioista, joita en ole itse kokenut. Todennäköisesti on vain helpompaa kirjoittaa jostain, minkä on itse kokenut, kuin jostain vieraammasta aiheesta.

Kuvien ottaminen

Kuvien suunnittelu oli hauskaa. Joihinkin idea syntyi heti, ja toisia piti miettiä hieman pidempään. Olin tehnyt osia etukäteen ja ajoittanut julkaisuajankohdat valmiiksi. Välillä vaihdoin kuvan vielä ennen julkaisua, jos en ollut siihen täysin tyytyväinen, kun jokin asia jää häiritsemään, on sille tehtävä muutos.

Pidin ajatuksesta, että pääsen linkittämään lapsuutta ja nykyhetkeä toisiinsa. Visuaalinen puoli kiinnostaa minua kirjoittamisen ohella, ja blogisarja soljui eteenpäin mukavasti lähes itsestään ajoitusominaisuuden ansiosta.

Alla olevan kuvan olen ottanut meidän Tampereen-reissulta viime vuonna. Kävimme museokeskus Vapriikissa, ja kuvassa on paljon tuttua omasta lapsuudestani. Meillä oli parvisängyt ja heppajulisteita seinällä. Kuvan pehmoleijonakin näyttää samanlaiselta kuin minulla aikanaan oli. Tämä kuva sopii tähän postaukseen täydellisesti, sillä kun noita kouluaineita kirjoitin, oli huoneeni juuri tämän tyyppinen.

Kuva: Vapriikin Pelimuseo