Lokakuun levollisuudet

Aina levollisuutta ei ole helppo löytää. Joskus mieli käy ylikierroksilla, ajatukset palaavat samoihin asioihin ja pienetkin huolet tuntuvat vievän enemmän tilaa kuin niille oikeastaan kuuluisi. Vaikka tietäisi, ettei kaikkea voi itse ratkaista, mieli saattaa silti yrittää löytää vastauksia ja keinoja, joilla asiat saataisiin järjestykseen.

Tänä syksynä olen joutunut työelämässä pohtimaan omia rajojani. Sitä, mihin kaikkeen minun on tarpeen sitoutua ja mihin ei. Aina ei ole helppoa sanoa ei, varsinkaan silloin, kun tietää pystyvänsä tekemään monenlaisia asioita ja haluaisi, että asiat sujuisivat hyvin. Joskus on kuitenkin osattava tunnistaa, millaisissa olosuhteissa jokin asia on mahdollista tehdä hyvin ja milloin on parempi jättää se tekemättä.

Omien rajojen tunnistaminen ei tarkoita sitä, ettei välittäisi tai haluaisi auttaa. Minulle se on tarkoittanut myös sen hyväksymistä, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse eikä jokaiseen tilanteeseen tarvitse löytää ratkaisua. Voin olla tunnollinen ja vastuuntuntoinen ilman, että kannan vastuuta myös sellaisista asioista, jotka kuuluvat jollekin toiselle.

Olen huomannut, että tämä pätee työelämän ulkopuolellakin. Jos eteen tulee jokin pulma, alan helposti miettiä, miten sen voisi ratkaista. Joskus huomaan jo suunnittelevani muiden puolesta, vaikka kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään niin. Ehkä on hyvä opetella välillä pysähtymään ja kysymään itseltään, kuuluuko tämä todella minulle. Aina ei tarvitse tarjota valmista ratkaisua. Toisinaan voi antaa toisen miettiä asian itse.

Tällaiset pohdinnat vievät voimia, vaikka niistä voi myös oppia paljon. Kaikki ei muutu hetkessä, eikä mieli rauhoitu käskemällä. Joskus tarvitaan aikaa, ennen kuin huomaa, kuinka paljon jokin asia on kuormittanut ja kuinka hyvältä tuntuu, kun sen voi viimein jättää taakseen.

Levollisuutta olen löytänyt myös aivan tavallisista asioista.

Koiran kanssa ulkoilu tarjoaa hetken hengähdystauon. Metsässä ajatukset saavat kulkea omia polkujaan, eikä kaikkea tarvitse saada valmiiksi. Kotona taas pienet puuhat etenevät omaan tahtiinsa. On mukavaa laittaa paikkoja kuntoon, tehdä jotakin itselle mieluisaa ja huomata, ettei jokaiseen hetkeen tarvitse mahduttaa mitään erityistä.

Yhtenä iltana levollisuus löytyi lämpimästä teestä, saunasta ja jalkakylvystä. Samalla tulivat hoidetuksi tiskit ja pyykitkin. Iltapala oli syöty, koira ulkoilutettu ja kaikki tarpeellinen tehty. Ei mitään ihmeellistä, mutta juuri siinä taisi olla asian ydin. Minun ei tarvinnut tehdä enää mitään. Sain vain olla ja antaa illan rauhoittua.

Ehkä levollisuus ei aina synny siitä, että kaikki asiat saadaan ratkaistua ja elämä on järjestyksessä. Ehkä se löytyy myös siitä, että uskaltaa tehdä itselleen oikeita päätöksiä, päästää irti turhasta vastuusta ja hyväksyä sen, ettei kaikkeen voi vaikuttaa.

Lokakuun levollisuudet eivät siis ole olleet pelkästään rauhallisia hetkiä arjen keskellä. Ne ovat olleet myös oivalluksia siitä, mitä minun ei tarvitse kantaa mukanani.

Ja ehkä juuri silloin, kun antaa itselleen luvan hellittää, levollisuudelle jää hieman enemmän tilaa.

Koiranomistajan iloja: Operaatio ohrapellon loppunäytös

Aiemmin kerroin tarinan elokuisesta yöstä, jonka diagnoosiksi vahvistui ohrapellosta koiran turkkiin tarttuneet vihneet eli viljan palat. Tästä syndroomasta seurasi kuitenkin melkoinen jälkitauti. Jos et vielä ole lukenut tätä tosielämän tarinaa, se löytyy täältä.

Tapahtumien kulku, joka sisältää paljastuksia ja pisteen "vihneen" päälle:

Tiistai-keskiviikko yö: 

Miksi Milo ei pysty nukkumaan? Ahaa, ohrapelto on turkissa. Tunnin mittainen poisto-operaatio keskellä yötä. Jossain vaiheessa poisto-operaatiota huomasin, että yöpaitani oli nurinpäin päälläni. No, mitäpäs siitä, jatketaan operaatiota.

Keskiviikkoaamu: 

Ahaa, ohrapeltoa on lattialla, valjaissa ja kynnysmatolla. Siivotaan kotia ja poistetaan yksittäisiä vihneitä edelleen päivän mittaan turkista. Koira ja omistajat väsyneitä, sentään on kesäloma. Voidaan nukkua väsymystä pois.

Torstai- perjantai: 

Yksittäisiä vihneitä edelleen siellä täällä siivouksista huolimatta ja myös Milon turkissa. Miksi Milon vatsa on löysällä? Stressiä vihneoperaatiosta?

Lauantai: 

Pehmolelu tuodaan jo leikkiin. Huh, alkaa jo helpottaa.

Sunnuntaiaamuna: 

Ohrapellolle ilmestyi puimuri. Katsoin sitä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa suurella kiitollisuudella. Helpotuksekseni huomaan myös, että Milon vatsakin alkaa palautua normaaliksi.

Myöhemmin: 

Vanhoissa valjaissa verkkokangasvuori oli niin vihneinen kaikista poistoyrityksistä huolimatta. Nehän voisivat pistellä Miloa vatsaan lenkkeillessä. Päätin siis hankkia uudet valjaat suosiolla. Nyt sainkin hankittua samanlaiset valjaat, jotka Milo oli pentuna purrut rikki. Niissä on onneksi vihnevapaa materiaali. Tämä oli tärkeä kriteeri uusia hankkiessa.

Myöskin kynnysmaton päätimme uusia. Ei yksinkertaisesti ollut voimia yrittääkään saada mokomia vihneitä irti matosta.

Reilun parin viikon päästä tapahtuneesta, vein Milon pohjavillapesuun tuttuun trimmaamoon. Ja uskokaa tai älkää, vielä sieltä kainalosta löytyi yksi takkupallo, jonka sisälle oli piiloutunut noita samoja vihneitä! 

Vihdoinkin ohrapeltokeissi on saanut päätöksensä. Potilas on todettu täysin terveeksi, turkki vihneettömäksi ja koti vihnevapaaksi vyöhykkeeksi.

Uusi etappi saavutettu: Tutkinto suoritettu!

On tullut se hetki, kun yksi taival tulee päätökseensä. Voin vihdoin sanoa sen ääneen. Olen valmistunut ja 

kädessäni on virallinen tutkintotodistus!

Rohkeutta tarttua mahdollisuuteen

Pari vuotta sitten työpaikallani tarjoutui mahdollisuus opiskella turvallisuusalan perustutkintoa oppisopimuksella. Koulutus on räätälöity yrityksen sisäiseen turvallisuuteen ja sisällöltään se osoittautui erittäin laajaksi. Kahden vuoden aikana olemme kahlanneet läpi kaikkea mahdollista aina riskienhallinnasta ympäristöturvallisuuteen ja ilmastovastuullisuuteen, ja kiinteistöteknisistä tehtävistä erilaisten turvallisuusdokumenttien laatimiseen.

Jos minulta olisi kysytty ennen tätä, olisinko lähtenyt tälle matkalle yksin, vastaus olisi ollut selvä: en usko, että olisin. Aluksi en edes harkinnut koko asiaa, vaikka koulutus sinänsä vaikuttikin mielenkiintoiselta. Kynnys tuntui liian suurelta. Kun sitten työkaverini päätti tarttua tarjottuun tilaisuuteen, ajattelin, että ehkä minäkin uskallan. Jos hän menee, niin minäkin menen.

Opiskelupäiviä oli oikeastaan aika harvakseltaan. Osa niistä oli lähipäiviä ja osa hoidettiin etänä, mutta yhteistä kaikille koulupäiville oli se, että ne olivat todella tiiviitä ja täynnä asiaa. Koulupäivien ulkopuolella kävimme opittuja asioita läpi käytännössä omalla työpaikallamme ja teimme erilaisia harjoitustöitä.

Myös näyttötutkinnot suoritettiin etänä, ja niiden ydinajatuksena oli tehdä jotakin sellaista, mistä olisi meidän yrityksellemme oikeasti hyötyä. Saimmekin tehtyä muun muassa kattavan riskienarvioinnin päivityksen sekä tutkimuksen muovijätteen määrästä. Jotta sain kasaan aivan koko tutkinnon ja turvallisuusvalvojan tutkintonimikkeen, opiskelin mukaan myös kaikki vaadittavat yhteiset aineet.

Matka, jota ei taitettu yksin

Näin jälkikäteen ajatellen en olisi selvinnyt tästä matkasta ilman työkaveriani. Opiskeluasioiden jakaminen samalla työpaikalla oli ratkaisevan tärkeää tutkinnon suorittamisen kannalta. Oli joku, jonka kanssa pystyi pohtimaan tehtäviä, jakamaan ajatuksia ja välillä myös ihmettelemään, että mitähän tässä oikein ollaan tekemässä.

Turvallisuusalan opintojen myötä huomasin katselevani kotonakin asioita hieman eri tavalla. Samoin kodin ja työpaikan ulkopuolella. Kun turvallisuuteen alkaa kiinnittää enemmän huomiota, sitä huomaa asioita vähän kaikkialla.

Uusin silmin eteenpäin

Nyt tämä etappi on saavutettu ja takana on kahden vuoden työ. Käteen tarttui virallisen tutkinnon lisäksi valtava määrä uutta tietoa, tuoreita näkökulmia ja ennen kaikkea rohkeutta. Rohkeutta tarttua sellaiseen mahdollisuuteen, jota en alun perin ajatellut edes ottavani vastaan.

Syyskuun sadut

Syyskuussa on ollut...

yksi asia, joka yllätti: 

Millainen sisällöntuottaja Milo onkaan tässä blogissa! Ohrapeltosyndrooma sai teidät ruutujen ääressä niin sankoin joukoin liikkeelle, että huomasin miettiväni, pitäisikö blogin virallinen päätoimittaja vaihtaa nelijalkaiseen.

yksi asia, joka nauratti:

Lauantaiaamuna nousin ja huomasin Milon loikoilevan sohvalla selällään tassut kohti kattoa. Se näytti niin söpöltä, että päätin heti ottaa kuvan. Huoneessa oli kuitenkin hämärää ja jouduin säätämään kameran asetuksia hiukan. Lopullisessa kuvassa Milo kyllä loikoilee, mutta asennon rentouden sijaan ilme on lähinnä täydellinen irvistys. Ihme se olisi ollutkin, jos kuvaus olisi onnistunut kerralla. Eipä siinä voinut kuin taas nauraa. Ihan täydellinen somemateriaali vs. todellisuus! (Katso kuva postauksen lopusta.)

yksi asia, joka muuttui:

Syyskuun aikana luonto vaihtoi vaatteensa ja syksy hiipi vaivihkaa sisään. Kesämekot siirrettiin kaapin perälle ja tilalle tulivat pehmeät neuleet, villasukat ja kynttilät. Myös kalenteri muuttui: pitkään jatkunut arki opintojen parissa jäi taakse, kun viimeinenkin tehtävä valmistui. Tästä kerron lisää myöhemmin, kun virallinen valmistuspäivä on käsillä.

yksi asia, joka pysäytti:

Eräs hämärtyvä syyskuu-ilta, kun pysähdyin vain katsomaan ikkunasta ulos. Syksyn tuoksu ilmassa ja hiljaisuus saivat vetämään syvään henkeä. Joskus on vain pysähdyttävä huomaamaan, miten pitkälle on tultu, ennen kuin ryntää taas kohti seuraavaa tavoitetta.

ja monta ihan tavallista päivää niiden välissä. 

Niitä kauniita, hieman rutiininomaisia arkihetkiä, joista loppujen lopuksi ne parhaat muistot ja elämän omat pienet sadut syntyvät.

Tämän kuun sadut taisivatkin löytyä suoraan metsänpohjalta. Syyskuun tavallisten päivien piristyksenä toimi nimittäin bongaamani kärpässienikokoelma. Kärpässienet ovat kyllä luonnon omia pienoissatuja. Täydellisen pilkullisia ja satukirjamaisia, että niiden kohdalla oli pakko pysähtyä kamera kädessä. Ne muistuttivat siitä, että joskus ne kauneimmat asiat odottavat aivan lenkkipolun varrella, kunhan vain malttaa katsoa vähän tarkemmin.

Tähän loppuun vielä kuva Milon täydellisestä aamuirvistyksestä, kun kamera räpsäyttää kuvan: