Joulukuun ilta Milon kanssa

On joulukuu, ja päivä alkaa hiljalleen kääntyä iltaan. Milo katselee ikkunasta, kun palaan töistä kotiin. Pääsen ovesta sisään, ja Milo tervehtii minua tarkistaen samalla, tuliko mukanani muita perheenjäseniä.

Päästän Milon takapihalle ja valmistaudun päivälliselle. Puolisoni saapuu töistä, ja Milo haluaa tulla takapihalta vastaan isäntää ovelle. Syömme yhdessä, ja annan myös Milolle ruokaa.

Seuraavaksi sytytetään takkaan tuli ja otetaan pieni lepohetki, ja sitten lähdemme kävelylenkille. Lenkin jälkeen Milo saa palkinnoksi luun. Valmistan seuraavan päivän eväät töihin ja laitan muutaman joulukoristeen esille. Milo on mukana tutkimassa, mitä joulukoristelaatikosta löytyykään. Jouluvalmistelut ovat hyvällä mallilla.

Milo kantaa suussaan pehmolelua ja alkaa leikkihetki, joka kestää muutaman minuutin. Piilotan Milolle muutaman namin viltin alle, ja hän saa etsiä ne nenällään ja nauttia palkinnosta.

Juomme puolison kanssa glögit, ja Milo käy pöydän alle jalkojemme viereen makaamaan. Hetken päästä Milo tuumaa, että jotakin tekemistä tarvitaan, ja haluaa hetkeksi ulos takapihalle. Sisälle palattuaan alkaa taas pieni leikki vinkupossun kanssa ja tehdään muutama harjoitus namipalkalla.

Sauna lämpiää, ja syömme iltapalaa. Saunan lämpiämistä odotellessa rapsuttelen Miloa. Saunassa Milo tykkää tulla kylpyhuoneen lattialle makaamaan, ja kun tulen sieltä pois, on Milolla kiire takaisin takapihalle.

Teemme iltatoimet, ja Milo pyytää päästä sisälle. Pesen Milon hampaat, ja sitten käymme nukkumaan.

Näissä pienissä arjen hetkissä on joulun taikaa. Yhdessäolo, rauha ja rakkaus läsnä läpi pitkän talvi-illan. Milo on mukana joka askeleella, ja juuri ne pienet hetket tekevät tästä ajasta erityisen.

Ei ole tästä pallosta leikkipalloksi, tuumaa Milo. Milon lempilelu on pallo.

Joulunodotuksen tunnelmointia

Minulla on tapana hoitaa joululahjaostokset mahdollisimman pitkälle jo marraskuussa. Ihan siitä syystä, että joulukuussa on kaupat täynnä muitakin lahjaostoksilla ja on sitä joulukuussa muutakin tekemistä. Kun lahjat on hyvällä mallilla, joulunodotus antaa minulle rauhallisemman sävyn. Ei tarvitse juosta, ehtiä eikä stressata.

Kun lahjat on hoidettu, siirryn joulukortteihin. Ihan kaikkia en askartele itse, vaan mukana on myös valmiita kortteja. Siinäkin on oma tunnelmansa – kynä kädessä, ehkä hiljainen musiikki taustalla ja ajatus toisesta ihmisestä, jolle kortti on menossa. Pieni pysähtymisen hetki arjen keskellä.

Joulukuun alussa joulukoristeet otetaan esille. Ei kaikkea kerralla, vaan vähän silloin tällöin. Samalla alan mielessäni suunnitella jouluruokia ja tehdä kauppalistoja. Aineksia ostan sen verran etukäteen kuin se on mahdollista, jotta jouluviikolla ei tarvitse enää miettiä aivan kaikkea.

Jouluviikolla valmistetaan sitten jouluruoat. Tämä systeemi on minulle osoittautunut toimivaksi: tekeminen on jaettu useammalle viikolle, eikä mikään kasaannu viime hetkeen. Näin joulun alla ei tule kiireen tai uupumuksen tunnetta, vaan pystyn nauttimaan myös ihan tavallisista arkipäivistä joulunodotuksen keskellä.

Tätä joulunodotus on minulle ennen kaikkea tätä: hiljaista valmistautumista, lempeää ennakointia ja pieniä tekoja, jotka keventävät joulukuuta. Kun kaikkea ei jätä viimeisiin päiviin, joulu saa oikeasti tulla rauhassa.

Milon tapa katsella maailmaa

Tämä juttu on julkaistu myös Islanninkoirien -yhdistyksen omassa lehdessä Hundurissa, mutta halusin jakaa sen tänne blogiini, koska tämä Milon hauska tapa saa hymyn huulilleni joka kerta. 

Milolla on hauska tapa istua portailla niin, että takapuoli on ylemmällä ja etujalat alemmalla askelmalla. Siinä on hyvä tähystää omalle pihalle. Kesäisin istun usein sen viereen teekupin kanssa. Milo tarkkailee ympäristöä, ohitse lentävää lintua ja minä nautin hetkestä. Hetkeä, jossa on vain aurinko, hiljaisuus, minä ja minun hassusti istuva koirani. 

Pimeys ja valo. Vastakohdat vai jotain enemmän?

Luin jonkun lehden artikkelista lauseen, joka on tähän vuodenaikaan lohdullinen ajatus, että pimeys tuo valon. Näin marras-joulukuun vaihteessa on pimeää ja tuo ajatus tuo ainakin minulle tähän hetkeen lohtua ja jopa voimaa. Kun asiaa siltä kantilta tarkastelee niin pimeyden keskeltä voi löytää valoa. 

Päivänvalo on ehkä piilossa juuri nyt eikä luntakaan ole valoisuutta luomassa, on valoa etsittävä toisenlaisesta näkökulmasta. Sen voi löytää toisen ihmisen silmistä, hymystä tai eleestä, ehkä lemmikin ilmeestä. Pitää vain osata katsoa muutakin kuin säätä, jouluvaloja tai kynttilää, jotka nekin oman tunnelmansa luovat. 

Pimeää täytyy olla, jotta voi olla valoa. Joskus asiat on niin yksinkertaisia, että emme niitä näe. Siksi pysähtyminen aina välillä kannattaa, sen palautumisen kannalta, mutta myös siksi, että näkee pieniä, merkityksellisiä asioita. 

On siis hyvä muistaa, että pimeys ei vie valoa pois. Se oikeastaan tekee sen näkyväksi.