Blogisarja: Näin kirjoitan! Vanhan koivun tarina

Tämä blogisarjan osa kertoo koivusta.
Minä pidän paljon koivuista – niissä on minusta jotain erityistä, ja otan mielelläni niistä kuvia. Koivuhan on yksi suomalaisen maiseman kulmakivistä. Kuvan koivu on kaunis: aurinko pilkistää oksien välistä, on kesä ja lämmin. Sellaisia hetkiä, jolloin tekee mieli pysähtyä, katsoa ja vain kuunnella luontoa. Onko sinulla jokin lempipuu?

Tämä viidennen luokan aine on hieman surullinen, mutta samalla se kertoo siitä, mikä on elämässä joskus väistämätöntä – luopumisesta. Jo lapsena kirjoitin siitä, kuinka luonto muuttuu ja millaisia tunteita se herättää.

VANHAN KOIVUN TARINA

Erään koivun vieressä seisoi mökki, jossa asui perhe. Lapsia oli neljä. Kolme lasta oli viisi vuotiasta ja yksi kuusi vuotta. Heidän nimet olivat Riikka, Katja, Mikko ja Jukka. 

Oli kuuma kesäpäivä. Pihalla oli puro, jonne Mikko ja Jukka usein menivät uittamaan laivojaan. Tytöillä oli takapihalla leikkimökki. Sitten kului useita kuukausia ja puu kasvoi, kunnes se oli niin vanha, että isä ja äiti suunnittelivat puun kaatoa. Lapset olivat heti vastaan isän ja äidin suunnitteluja. Laitetaan sitten uuden puun taimi samalle kohdalle, äiti keksi. Kaikki miettivät ja pian tytöt innostuivat. Pojat aprikoivat ja lopulta hekin suostuivat. 

Seuraavalla viikolla puunkaatajat oli määrä saapua, mutta he eivät tulleetkaan sillä viikolla. Missäs ne viipyvät, äiti ihmetteli. Seuraavalla viikolla saapuivat puunkaatajat. He olivat erehtyneet päivästä.

Blogisarja: Näin kirjoitan! Oravia ja muita metsän eläimiä

Tämä on blogisarjan ensimmäinen osa ja tässä seikkaillaan metsässä. Aiheeseen liittyen valokuvasin oravapehmoja "koivujen siimekseen". Nämä ovat kouluaineita viidenneltä ja kuudennelta luokalta. 

Ensimmäinen on talvinen orava tarina, jossa ystävykset setvivät oravien kummallista katoamista.

Toisessa tarinassa ollaan tarkkailijan roolissa ja siinä myös esiintyy oravia ja muita metsän eläimiä. 

VIIMEINEN ORAVA

Oli kirkas talvipäivä. Lunta satoi, ihan pyrytti. Orava etsi ruokavarastoaan. Heitin oravalle pähkinöitä. Ensin se luuli, että vihollinen hyökkää, mutta sitten se huomasi, että joku tahtoi antaa ruokaa sille. Orava otti pähkinät ja söi. Kun se oli syönyt, se odotti lisää pähkinöitä. Annoin sille loput pähkinät pussista ja menin sisälle. Nyt orava oli tyytyväinen. 

Seuraavana päivänä pihalla oli neljä oravaa. Pähkinät oli loppu ellei sitten kaapissa ollut vähäsen. Käväisin katsomassa. Olihan siellä vielä hiukkasen. Annoin oraville kaikki pähkinät. Oravat tappelivat niistä. Yksi orava oli harmaa, loput oravista oli ruskeita. Kaikkein eniten pähkinöitä sai harmaa orava. Vielä samana päivänä kävin ostamassa lisää pähkinäpusseja. 

Seuraavana päivänä oli vain kolme oravaa, sitten kaksi ja lopuksi vain harmaaturkkinen orava. Aloin jo ihmettelemään mihin kaikki oravat olivat hävinneet. Kun syy ei selvinnyt minulle niin lähdin tutkimaan minne ne olivat kadonneet. Varustauduin hyvin pimeyteen, ruokaan ja kaikkeen hyödylliseen. Kun tuli pimeä, otin taskulampun esiin ja lähdin kotiin päin laittamiani merkkejä noudattaen. Tutkin asiaa vielä monena päivänä, kunnes syy selvisi yhtäkkiä minulle. Oravat olivat joutuneet ansaan, vain nokkela harmaa orava oli selvinnyt ansasta. Kurkistin syvälle kuoppaan. Siellä oli kolme ruskeaa oravaa. Mietin miten voisin pelastaa oravat pois pulasta. Tuntui jotenkin kuin muutaman metrin päässä oleva orava mietti jotakin. Nyt oli pakko lähteä kotiin. 

Seuraavana päivänä oravat olivat poissa. Olikin liian myöhäistä pelastaa oravia, vai oliko? Sitten keksin suunnitelman. Oli vain yksi ongelma, mistä saada apua. Kovan miettimisen jälkeen tuli nälkä. Söin eväät ja mietin eri vaihtoehtoja. Oli kolme vaihtoehtoa, Marja, Liisa ja Riitta. Liisa ei varmaan pääsisi, kun hänellä oli niin paljon touhuamista aina. Marja ja Riitta varmasti pääsevät. Huomenna menisin kysymään heiltä. Nyt alkoi hämärtää, oli lähdettävä kotiin. 

Riitta ei sattunut olemaan kotona. Marja ja minä menimme sinne ansapaikalle. Peitimme kuopan niin nopeasti kuin voimme. Talloimme peittämämme kuopan kovaksi. Löysimme haavoittuneen oravan. Sen jalka oli murtunut ja kyljessä oli haava. Kukahan halusi hävittää oravat kokonaan? Veimme haavoittuneen oravan Marjan kotiin, sillä se oli lähempänä kuin minun kotini. Hoidimme oravaa. Noin puolen viikon kuluttua se oli terve. Mutta ihan heti emme päästäneet oravaa metsään. 

SE OLI PUDONNUT PESÄSTÄ 

Olin lähdössä metsään. Metsässä on kivaa. Ensiksi näin kaksi oravaa puussa. Toinen oli ruskea ja toinen harmaa. Seuraavaksi näin jäniksiä. Ylhäällä puussa näin linnun pesän. Se oli tyhjä. Maassa oli linnun poikanen. Se oli pudonnut pesästään. Voisinkohan auttaa sitä jotenkin. Emoa ei näkynyt. Silloinhan minä voisin viedä sen puuhun, Pesä ei ollut kovin korkealla. Vein sen puuhun ja tulin nopeasti alas. Jatkoin matkaa. Keräsin valkovuokkoja. Sitten näin myyrän tekemiä jälkiä. 

Islanninkoiran päivä 💖💦

Islanninlammaskoira rodulla on oma päivä ja se on 18.7. 

Tänä vuonna teimme retken uimaan. Milo on kyllä enemmän kahlaaja ja lenkkeilijä, mutta vähän saatiin on innostettua uimiseenkin. Toki sitten polkuja pitkin vähän lenkkeiltiinkin. Milolla tuntui olevan mukavaa ja se olikin ihan päätarkoitus tänään. 

Huomenna mennään samoihin maisemiin koirakaverin kanssa, joten kivaa tulee olemaan huomennakin.

Tulossa blogisarja: Näin kirjoitan

Siitä asti olen kirjoittanut, kun opin kirjoittamaan. 

Kirjoitimme alakoulussa aineita, kuten siihen aikaan sanottiin – joskus annetuista aiheista, joskus omasta päästä. Se oli yksi niistä asioista, joista pidin: istua pulpettini ääressä ja keksiä tarinaa.

Nyt aineita löytyi muutama vihko tallessa säilyneinä. Ne ovat iloisia, jännittäviä, hassuja, joskus vakaviakin. Ja ennen kaikkea: ne ovat sellaisia kuin lapsen kirjoittamat aineet voivat olla – vähän poukkoilevia, täynnä tunnetta, vilpittömiä.

Päätin julkaista osan täällä blogissani. Yksi tai kaksi kerrallaan, ehkä viikoittain tai silloin kun sopii. Ehkä joku teistä muistaa itsekin kirjoittaneensa samankaltaisia. Ehkä nämä saavat hymyn aikaan.

Tervetuloa lukemaan – sarja alkaa pian. 

Ymmärrystä, tukea ja tanssiaskelia – arkea reaktiivisen koiran kanssa

Lenkki koirani kanssa ilman häiriöitä on siis harvinaista. Yleensä lenkeillä on vähintäänkin yksi häiriö, yleensä muutama. Auto tai muu kulkuneuvo, ihminen koiran kanssa tai ilman. Toiset häiritsee enemmän kuin toiset. Tähän vaikuttaa moni asia: etäisyys, vauhti, minun tunnetila, koiran tunnetila ja vireystaso ja niin edelleen. Sitten on vielä hajuhäiriöt. 

Jos mahdollista vältetään häiriö muuttamalla reittiä. Jos se ei onnistu, katson mitä koirani olisi tekemässä. Jos pysähtyy on parempi jäädä siihen ja antaa tukea. Vaikkapa heitellä nameja maahan tai muuten ihmetellä toiseen tai samaan suuntaan. Jos taas Milo pyrkii kulkemaan eteenpäin niin sitten mennään lyhyellä hihnalla. Tämä tukee Miloa ja saan myös paremmin hallittua, koska viimeistään häiriön ollessa kohdalla yleensä alkaa rähinä. Joskus häiriö on jo ohi, kun alkaa rähinä. Milo palautuu näistä onneksi nopeasti ja minulla on tapana myös purkaa tunnetila. Joko haistelutehtävällä tai juoksemalla taas Miloa seuraten. Joskus voi olla tarpeen pitää tauko, ihan muutenkin kuin vain häiriöiden jälkeen. Jälleen koiraa havainnoimalla huomaa, milloin on tauko paikallaan. Silloin koira voi maata hetken tai juoda vettä.

Hajuhäiriöt taas ovat sellaisia, että Milo huomaa hajun ja säntää sinne ja kohta toiseen suuntaan. Tämäpä hihnan toisessa päässä onkin aikamoista, kun valmistautuu pitämään omat jalkansa tukevasti maassa, jottei tempaudu mukana. Juurikin tätä on kuvattuna minun e-kirjassani Tassunjälkiä Sydämessä, jossa tanssiharrastuksesta on hyötyä. Ehtii ja pystyy tehdä tarvittaessa vaikka piruetin, sotkeutumatta hihnoihin.

Hihnan toisessa päässä ja muut ihmiset

Kun Milolla on rähinä päällä, näyttää se aika hurjalta. Etenkin, kun tiedän, ettei se ole sitä. Siinä tilanteessa Milolla itsellään ei ole hallinnan tunnetta. Koska se ei käyttäydy vapaana ollessaan samalla tavalla. Mutta koska ilman hihnaa ei kuitenkaan voi liikkua, on vain harjoiteltava. Nykyään en enää mieti itse sitä, että joku ajattelee, ettei koiraani ole koulutettu / kouluteta. Enkä Milon takia voi ajatella, mitä muut miettii meistä, koska se vain pahentaa tilannetta. Minun on keskityttävä meihin, jotta päästään eteenpäin. Saati, että jäisin kiinni rähinäohituksiin, oloni pahenisi ja se vaikuttaisi negatiivisesti myös koiraan. Välillä tulee tosi onnistuneita häiriöiden ohituksia ja niistä otetaan kaikki ilo irti. Keskitytään niihin, jotta ne lisääntyisi. Joten jos näet meidät jossain lenkillä tai meidän kaltaisen koirakon, anna tilaa ja ymmärrystä. 

Luottamuksen tiellä – koirani turva ja tuki

Kävin Milon kanssa lenkillä ja se oli siitä erilainen lenkki, kun ei tullut yhtään häiriötä koko matkan aikana. Joten reaktiivisuudesta ei ollut tietoakaan. Mulla oli joustohihnan lisänä liina, vähän lyhyempi sellainen ja annoin sen kiemurrella maassa. Käsien ollessa rentoina ja liikkuen kävelyn rytmissä. 

Tunsin itsekin olevani rauhallinen, hengitys kulki vapaasti ja ajatukset olivat tässä hetkessä. Huomaan, että oma tunnetila heijastuu suoraan Miloon – kun minä olen rento, hänkin on. Koirani peilaa minun olemustani tavalla, joka saa pysähtymään. Ei tarvita sanoja, vain tunnetta ja läsnäoloa.

Luottamus rakentuu hetkistä

Tuttu tunne ei-reaktiivisen koiran kanssa. Milon kanssa se on harvinaista, siksi näistä hetkistä nauttii todella paljon. Ne tekevät hyvää myös Milolle, kun stressitasot ei nouse. Muutoin puretaan tilanteen aiheuttama stressireaktio vaikkapa haistelemalla tai juoksemalla. Häiriön jälkeen seuraan miten Milo aikoo purkaa stressin ja tuen sitä. Tässä on koirani hoidon ydin, ennakoi, jos mahdollista sekä seuraa ja tue. Tällöin koirani myös hakee turvaa minulta sitä tarvitessaan, koska tietää, että ymmärrän. 

Tällaiset hetket eivät aina osu kalenteriin, mutta kun ne tulevat, ne muistuttavat, miksi jokainen pieni edistys on tärkeä. Milon kanssa opettelen rauhaa uudelleen, ja samalla opetan sitä itselleni. Kaikki ei ole aina hallittavissa, mutta ymmärrys ja tuki ovat asioita, joita voin aina antaa.