Blogisarja: Näin kirjoitan! Päätösjakso: Nokinenälle kävi hassusti

Blogisarjan 13. osa on samalla päätösjakso. On ollut nostalgisen hienoa kulkea tätä matkaa: etsiä kytköksiä nykyhetkiin, sommitella rekvisiittaa kuviin ja ennen kaikkea huomata, että kirjoittaminen on aina ollut olennainen osa minua. Samoin kuin hymyni ja positiivinen asenteeni – ne ovat kulkeneet mukanani ihan alusta asti.

Vaikka tämä tarina sijoittuu pääsiäiseen, päätin julkaista sen lokakuussa kekri / halloween aikaan. Jotain samanlaista taikaa, kurittomuutta ja kekseliäisyyttä leijuu molemmissa juhlissa. Kuvassa näkyy meidän pääsiäisnoitakoristeemme. Olkoon se nyt tässä hetkessä Noita Nokinenä, josta olen aineen kirjoittanut.

NOKINENÄLLE KÄVI HASSUSTI 

Nokinenä oli pääsiäisnoita. Kerran noita Nokinenä päätti lähteä lappiin. Nokinenä otti matkalaukkunsa ja laittoi sinne evästä, noidan vaatteita, kynän ja paperin, johon hän kirjoittaisi muistiin muistoja lapista. Hän otti luudan ja lähti lappia kohti. Kun hän oli lentänyt vähän matkaa alkoi sataa. Nokinenä muisti vasta nyt mitä hän oli unohtanut, sadetakin. Hän lähti kotiinpäin ja päätti, ettei hän taida sittenkään lähteä lappiin vaan sittenkin virpomaan. Hän kävi virpomassa melkein kymmenessä talossa. Ja sai pullaa, rahaa ja jopa karkkiakin. Nokinenä sai melkein kaikilta rahaa. 

Kiitos, kun kuljit mukana tässä sarjassa. Blogi jatkaa elämäänsä uusien juttujen parissa – ja ehkä joskus syntyy taas jokin sarja. Yhtä kaikki, kirjoittaminen jatkuu. Toivottavasti pysyt matkassa!

Blogisarja: Näin kirjoitan! Yöllinen vieras ja vanhan talon kummitus

Joskus yöllinen vieras voi olla hyvinkin tuttu ja rakas - kuten tyttäreni koira, joka on meillä välillä yökylässä. Kuvassa hän on Milon kanssa sohvalla, oma vieraamme silloin tällöin käymässä.

Sen sijaan kouluaineissani öiset vieraat eivät ole yhtä lempeitä. Aineet ovat viidennellä ja kuudennella luokalla kirjoitettuja. Jälkimmäisessä on päivämäärä vuodelta 1990. Näissä kahdessa tarinassa kohdataan jotakin outoa, mikä pelottaa ja toisaalta herättää uteliaisuutta.

Ensimmäisessä tarinassa seikkailee Kanervien naapurin poika Mikko, joka saapuu hätääntyneenä kertomaan heille kohtaamastaan pelottavasta otuksesta.

Toisessa tarinassa seikkaillaankin vanhassa talossa, jossa tutut asiat pimeässä muuttuvat pelottavaksi kokemukseksi, mutta samalla syntyy uusi ystävyys.

Tervetuloa lukemaan, millaisia öisiä vieraita ja kummituksia nuori mieleni silloin loi:

YÖLLINEN VIERAS

Oli myöhäinen ilta. Herra ja rouva Kanerva valvoivat vielä. Yhtäkkiä ovikello soi. Rouva Kanerva meni avaamaan oven. Siellä olikin vain naapurin poika. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt heitä. Ei se haittaa, sanoi Rouva Kanerva. Pojan nimi oli Mikko ja hän oli kuusivuotias. Hän kertoi nähneensä hirmuisen otuksen. Poikaparka oli pelännyt hirmuisesti sitä otusta ja hän oli lähtenyt Kanervien luo turvaan. Nyt Mikko pyysi, että voisi jäädä yöksi heille. Ja tottahan rouva Kanerva suostui. Mikko astui sisään vieläkin pelosta vapisten. Hän meni olohuoneeseen herra Kanervan luo ja kertoi kaiken kummituksestaan, jonka oli nähnyt. Rouva Kanerva kysyi Mikolta, oliko tämän nälkä. On minulla, vastasi Mikko. Söisitkö voileipää? Joo, Mikko sanoi. Herra Kanerva oli kaiken aikaa miettinyt Mikon näkemää kummitusta. Kuules Mikko, aloitti herra Kanerva. Mennään yhdessä huomenna katsomaan paikkaa, jossa näit sen otuksen. Mennään vain, vastasi Mikko vähän vapisten. Mikko oli jo syönyt voileipänsä ja rouva Kanerva sanoi: Mennään nyt kuitenkin nukkumaan. 

✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨

VANHAN TALON KUMMITUS

Lähdin kävelylle. Oli hämärää. Tulin jollekin syrjäiselle kujalle. Toisella puolella kujaa oli vanha talo. Talo oli harmaa ja iso. Huomasin ikkunan olevan auki ja kiipesin siitä sisään. Hetken päästä olin sisällä. Yhtäkkiä törmäsin johonkin. Tunnustelin sitä. Pian huomasin sen olevan pöytä. Kuljin eteenpäin. Sitten kuului kolahdus ja pelästyin suunnattomasti. En tiennyt minnepäin mennä. Lopulta kuitenkin rauhotuin, kun ryminän jälkeen tuli hiljaista. Taisin vain kuvitella, ajattelin. Jälleen kuului kolaus ja silmäni etsivät ikkunaa, josta tulin. En nähnyt sitä. Ovi aukesi, mietin kuumeisesti mitä tehdä. Pian tulin siihen tulokseen, että olisi paras juosta ovesta ulos. Juoksin nopeasti ja pysähdyin vähän matkan päähän talosta. Ilma tuntui kostealta ja viileältä. Jokin törmäsi selkääni ja tein äkkikäännöksen. Näin edessäni tytön. Kuka sinä olet, kysyin arasti. Tyttö vastasi olevansa Riikka. Mitä teet täällä? Kysyin. Tutkin tuota ikivanhaa taloa, Riikka sanoi. Ennen se oli asuttavassa kunnossa. Tutkisimmeko sitä, kysyi Riikka ja suostuin. Menimme uudestaan taloon. Riikalla oli taskulamppu. Menimme yläkertaan. Äkkiä näin jotakin valkoista. Riikka väitti sen olevan ikkunaverhoa. Huomautin Riikalle, ettei lähellä ollut ikkunaa. Pian näimme jotakin tulevan kohti. Se oli suuri kummituksen näköinen olento. Pakokeino oli mielestämme jälleen paras vaihtoehto. Juoksimme kompastellen ja törmäillen alakertaan ja sieltä sitten ulos. Juoksimme kauas talosta. Lisäksi meistä tuli hyvät ystävät. 

✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨

Tämä on sarjan toiseksi viimeinen osa – seuraavaksi luvassa on päätösjakso - mitä silloin mahtaakaan tapahtua?

Blogisarja: Näin kirjoitan! Myrsky

Olin viidennellä luokalla, kun kirjoitin tämän aineen myrskystä. Teksti on lapsen käsialaa, mutta hämmästelen vieläkin, miten elävästi sain sen aikaan. Sisälläni oli jo silloin tarinankertoja, joka halusi antaa sanoille voimaa. 

Kun luen nyt tuota lapsena kirjoittamaani tarinaa, tunnistan paljon samoja tunteita, joita kannan aikuisena. Myrsky ei ole vain ulkona riehuva sää, vaan se voi olla myös sisällä kuohuva mieli. Ehkä siksi kirjoitan vieläkin. Sanojen kautta myrskyt asettuvat, ja niiden keskeltä löytyy rauha.

Muistan illat, jolloin veimme tyttöjä tanssitreeneihin. Kun odottavan aika kävi pitkäksi, etsin itselleni tekemistä. Tämän kuvan otin eräänä iltana, kun askelsin kuntoportaita ylös ja alas pimeässä. Ilmassa oli kostean illan tuoksua ja hiljaista sykettä. 

Kuntoportaiden askelissa, tunnistan saman kuvauksen ytimen: joskus on löydettävä rytmi ja voima selvitäkseen myrskystä – ja samalla luottaa siihen, että se lopulta laantuu ja väistyy kokonaan. 

MYRSKY

Yöllä heräsin kovaan myrskyyn. Tuuli ulvoi ja tuulessa puut humisi. Ulkona oli pimeää. Sade piiskasi talon seiniä. Ikkunasta näki merelle. Sieltä näkyi vaahtopäitä. Maassa oli peltipurkki, jota sade yritti paiskoa mereen. Oksat katkeilivat tuulen ansiosta. Taivas oli tumma ja sade jatkoi vinkumista. Merellä alkoi kohista.

Nyt alkoi vielä rajumpi ilma kuin äsken. Tuntui aivan kuin pään päällä olisi jyrissyt. Toisesta ikkunasta näkyi pellolle. Siellä oli vanha riepu seipään päässä. Tuuli riepotteli sitä.

Sytytin kynttilän, sillä sähköt oli poikki. Äitikin oli herännyt ukonilman vuoksi. Äiti sytytti keittiöön kynttilän. Isä vain nukkui sikeästi. Ulkona satoi rankasti. Puissa lehdet kahisivat inhottavasti, mutta pian kuitenkin nukahdin.

Myrsky jatkui vielä aamulla. Enää ei jyrissyt, mutta satoi yhä. Taivas oli tummansininen ja pilvinen. Tuuli raastoi puita. Pian sade hiljeni. Tuuli ulvoi vielä. Lopulta rajuilma lakkasi.  

Blogisarja Näin kirjoitan! Kello

Nostalgisen blogisarjan tämänkertainen kirjoitus kertoo paitsi lahjakellosta myös kiusaamisesta – ja siitä, kuinka se oli vähällä pilata muuten hyvän päivän. Joskus asioita täytyy malttaa odottaa, mutta lopulta odotus palkitaan. Kuten niin usein, asiat järjestyivät myös tässä tarinassa.
Tämä aine on kirjoitettu viidennellä luokalla.
Kuvassa näkyvä kello on tyttäreni kello, joka taitaa toimia vieläkin, vaikka sen kehysrengas on irronnut.

 INKERIN KELLOSSA OLI VIKA

Inkeri oli kymmenvuotias. Inkeri sai syntymäpäivälahjaksi kellon. Kun Inkeri oli koulussa toiset kehuivat Inkerin kelloa ja toiset sanoivat pyh, minkälainen kello sinulla on. Tuo on varmaan koko koulun huonoin kello. Ei varmasti ole, tiuskaisi Inkeri. 

Kotona Inkeri ei puhunut paljon mitään. Hän mietti, että menikö synttärit pilalle. Yhtäkkiä ovikello soi. Äiti meni avaamaan oven. Siellä oli Inkerin setä Einari. Häntä kutsuttiin Einari sedäksi. Einarilla oli lahja Inkerille. Se oli suuri paketti. Inkeri avasi sen. Siellä oli suksipaketti ja Inkeri oli riemuissaan. Sitten jokin kolahti, aivan kuin kumi olisi pudonnut jostakin. Inkeri meni huoneeseensa, kello oli pudonnut tuolilta lattialle. Mikä se oli? Äiti huusi. Kelloni putosi, huusi Inkeri takaisin vähän itku kurkussa. Minä vien sen huomenna korjattavaksi, sanoi äiti lohduttaen. 

Seuraavana päivänä Inkerillä oli kello korjattuna. Kello odotti häntä keittiön pöydällä. Kun Inkeri tuli koulusta oli Einari setä vielä heidän luona. Inkerin mielestä kello oli parempi kuin uutena. Äiti oli samalla ostanut uuden ranneremmin kelloon. 

Eräänä päivänä alkoi sataa lunta. Inkeri olisi mielellään mennyt hiihtämään. Mutta hän hillitsi itseään ja päätti kunnostella talvitavaroitaan. Ei vielä pitkään aikaan voinut hiihtää. 

Vihdoin Inkeri pääsi hiihtämään. Sukset luistivat hyvin. Pellolle ei ihan vielä voinut tehdä latua. Pihalla ja tiellä Inkeri hiihti. 

⛷

Ja niin kävi, että vaikka kello oli vähällä tuottaa pettymyksiä, lopulta siitä tuli Inkerille entistä rakkaampi. Päivä, joka olisi voinut päättyä ikäviin muistoihin, jäikin mieleen ilon ja onnistumisen kautta.