Olen huomannut, että hyvinvointi on paljon enemmän kuin yksittäisiä asioita.
Pitkään ajattelin, että hyvinvointi on yksittäisiä asioita: liikuntaa, ruokaa, painoa, vatsaa. Että kun yksi asia on kunnossa, olo paranee.
Nyt ymmärrän, että kyse ei ole yhdestä osa-alueesta, vaan kokonaisuudesta. Ennen kaikkea kyse on suhteesta omaan kehoon.
Olen liikkunut ja pitänyt itsestäni huolta oikeastaan aina, mutta viime vuosina jotain on loksahtanut kohdalleen eri tavalla. Ehkä iän myötä, ehkä kokemuksen. En enää etsi nopeita muutoksia, vaan kestävää oloa.
Arjen valinnat ratkaisevat, ei täydellisyys
Me kaikki tiedämme, mikä on “terveellistä”. Tiedämme, että pitäisi liikkua, syödä monipuolisesti, nukkua hyvin ja palautua. Silti elämä menee välillä edelle eikä se tee kenestäkään huonoa.
Minulle tärkein oivallus on ollut tämä:
hyvinvointi ei synny yksittäisistä huippusuorituksista, vaan arkisista, toistuvista valinnoista.
Teen liikuntaa, joka tuntuu mielekkäältä, syön säännöllisesti ja kuuntelen kehoa, nukahdan pääsääntöisesti hyvillä rutiineilla ja annan itselleni luvan levätä, kun tarve on.
En tee kaikkea täydellisesti, mutta teen riittävän hyvin ja riittävän usein. Säännöllisyys on kaiken ydin.
Kehon muuttuminen on normaalia
Esivaihdevuosien kynnyksellä keho alkaa käyttäytyä eri tavalla. Palautuminen, hormonit, nesteen kertyminen, vatsan turvotus… nämä eivät ole merkkejä siitä, että olisin tehnyt jotain väärin. Ne ovat merkkejä siitä, että keho elää omaa elämäänsä.
Olen opetellut suhtautumaan kehoon enemmän kumppanina kuin projektina.
Vahva olo, toimiva arki ja hyvä peruskunto merkitsevät minulle enemmän kuin yksittäiset mittarit tai peilikuva.
Nykyään ajattelen näin:
parempi tehdä jotain kuin ei mitään.
Parempi kuunnella itseä kuin seurata sokeasti ohjeita.
Joskus treeni on kevyt, joskus tehokkaampi. Joskus viikko on aktiivinen, joskus palauttava. Kaikella on paikkansa niin myös levolla.
Tärkeintä ei ole se, miltä keho näyttää juuri nyt. Vaan se, miltä siinä tuntuu elää.
Hyvinvointi ei ole minulle projekti, joka valmistuu. Se on prosessi, joka elää elämän mukana. Ja juuri siksi siihen kannattaa panostaa. Ei kiireellä, vaan luottamuksella.
Minulle tämä ei ole “uusi alku”, vaan jatkumo.
Ja ehkä tärkein asia, jonka olen oppinut, on tämä:
hyvä olo ei synny pakottamalla, vaan sallimalla.
Olen myös huomannut, että jossain vaiheessa elämässä fokus muuttuu.
En enää etsi jatkuvasti seuraavaa tavoitetta, parempaa versiota itsestäni tai etenkään hetkeä, jolloin kaikki olisi valmista.
Liikun, syön ja lepään. En siksi että pitäisi, vaan siksi että se tuntuu hyvältä ja tukee elämää, jota elän nyt.
En treenaa rangaistukseksi keholle, vaan vahvistaakseni sitä. En mittaa onnistumista vaa’alla tai kalenterissa, vaan siinä tunteessa, kun olo on vahva, levollinen ja läsnä.
Kunnianhimoni ei ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan.
En halua suorittaa elämää, vaan elää sitä.
Tässä elämänvaiheessa ymmärrän, että hyvinvointi ei synny pikavoitoista eikä täydellisistä viikoista. Se syntyy johdonmukaisuudesta, armollisuudesta ja siitä, että kuuntelen itseäni.
En tee viiden vuoden suunnitelmia. Teen tänään valintoja, jotka tukevat minua myös huomenna. Ja se riittää.
