On kylmä pakkasilta ja kävelen Milon kanssa joen rantaan. Milo juoksee jonnekin haistelemaan eläinten jälkiä ja lumi narskuu kenkieni alla. Me molemmat nautimme lumesta. Kuu valaisee tuttua reittiämme, jonka pimeässäkin osaisimme.
Tuo reitti aina jotenkin rauhoittaa ja sen se tekee nytkin. Mieleni on levollinen, kun katson kuuta ja kävelen eteenpäin peltoaukealle.
Näen pellolla viilettävän vihreän valon, se on Milo. Vaikka kuu valaisee, on silti pimeää ja Milon erottaminen on helpompaa sen valjaissa olevan huomiovalon avulla.
Jatkamme reittiä eteenpäin ja joen varresta on noustava mäki ylös peltojen välissä kulkevalle polulle. Joskus pellolla voi nähdä kauriita ja silloin Milo paimentaa ne pois. Tänään on hiljaista ja rauhallista.
Kuljen peltojen välistä polkua ja pääsen pellon yli menevälle polulle. Siitä jatkan metsän reunaan ja kohti kotia. Reitti on juuri riittävän pituinen, jossa mieli ehtii hengähtää. Katsoa ja kuunnella luontoa.
Saavumme kotipihalle. Milo kiertää vielä jonkin oman reitin, mutta on kuitenkin samaan aikaan ovella. Menemme sisälle ja kuoriudun päällysvaatteista. Riisun Milon valjaat ja annan luun.
Lisään takkaan puita ja asetun teekupin kanssa sohvalle. Hetken päästä Milo asettuu jonnekin lähelleni makaamaan. Juuri tällaisista illoista tammikuu saa rakentua – askelista, hiljaisuudesta ja yhdessäolosta.
