Lokakuu on lopuillaan ja marraskuu alkamassa. Illat hämärtyvät ja laskee pimeä. Takkatuli, villasukat, lämmin juoma ja hyvä kirja tuntuvat houkuttelevilta. Tekee mieli sytyttää valoja ja kynttilöitä pimeneviin iltoihin. Lämpimiä vaatteita täytyy etsiä esille ja päälle. Ulos kesäkukkien tilalle tulee kellokanervia, ja sisällä pöytää koristaa pinkki joulutähti. Ajatukset alkavat kääntyä pikkuhiljaa jouluun.
Tästäkin vuodenajasta voi löytää hyvää ja kaunista. Vaikka on pimeää ja välillä vettä sataa, ei ilman sitä ole valoa ja auringonpaistetta. Sain lokakuussa kuvattua kauniin auringonlaskun. Silloin en ollut kotona, mutta kaipuu kotiin oli. Luonnosta voi saada lohtua, vaikka koti olisikin kaukana. Reissun jälkeen kotiinpaluu tuntuu aina erityisen hyvältä.
Niin marraskuussa kuin muinakin kuukausina kaiken keskellä koti on minulle sellainen paikka, jossa ankkuroidun perheeni seurassa. Kun tulee kotiin, tulee turvapaikkaan. Paikkaan, joka on muutakin kuin katto ja seinät. Siellä on ääniä ja hiljaisuutta, toivoa ja muistoja sekä tunteita. Elementtejä, jotka pitää minut lujasti kiinni elämässäni. Puitteet, jotka olemme luoneet ja on meille tärkeitä. Elämäni ankkurit ovat siis koti ja perhe. Olen juuri siellä missä ja keiden kanssa minun kuuluukin olla.
