Olin viidennellä luokalla, kun kirjoitin tämän aineen myrskystä. Teksti on lapsen käsialaa, mutta hämmästelen vieläkin, miten elävästi sain sen aikaan. Sisälläni oli jo silloin tarinankertoja, joka halusi antaa sanoille voimaa.
Kun luen nyt tuota lapsena kirjoittamaani tarinaa, tunnistan paljon samoja tunteita, joita kannan aikuisena. Myrsky ei ole vain ulkona riehuva sää, vaan se voi olla myös sisällä kuohuva mieli. Ehkä siksi kirjoitan vieläkin. Sanojen kautta myrskyt asettuvat, ja niiden keskeltä löytyy rauha.
Muistan illat, jolloin veimme tyttöjä tanssitreeneihin. Kun odottavan aika kävi pitkäksi, etsin itselleni tekemistä. Tämän kuvan otin eräänä iltana, kun askelsin kuntoportaita ylös ja alas pimeässä. Ilmassa oli kostean illan tuoksua ja hiljaista sykettä.
Kuntoportaiden askelissa, tunnistan saman kuvauksen ytimen: joskus on löydettävä rytmi ja voima selvitäkseen myrskystä – ja samalla luottaa siihen, että se lopulta laantuu ja väistyy kokonaan.
MYRSKY
Yöllä heräsin kovaan myrskyyn. Tuuli ulvoi ja tuulessa puut humisi. Ulkona oli pimeää. Sade piiskasi talon seiniä. Ikkunasta näki merelle. Sieltä näkyi vaahtopäitä. Maassa oli peltipurkki, jota sade yritti paiskoa mereen. Oksat katkeilivat tuulen ansiosta. Taivas oli tumma ja sade jatkoi vinkumista. Merellä alkoi kohista.
Nyt alkoi vielä rajumpi ilma kuin äsken. Tuntui aivan kuin pään päällä olisi jyrissyt. Toisesta ikkunasta näkyi pellolle. Siellä oli vanha riepu seipään päässä. Tuuli riepotteli sitä.
Sytytin kynttilän, sillä sähköt oli poikki. Äitikin oli herännyt ukonilman vuoksi. Äiti sytytti keittiöön kynttilän. Isä vain nukkui sikeästi. Ulkona satoi rankasti. Puissa lehdet kahisivat inhottavasti, mutta pian kuitenkin nukahdin.
Myrsky jatkui vielä aamulla. Enää ei jyrissyt, mutta satoi yhä. Taivas oli tummansininen ja pilvinen. Tuuli raastoi puita. Pian sade hiljeni. Tuuli ulvoi vielä. Lopulta rajuilma lakkasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit kommentoida Google-tililläsi. Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.