Blogisarja: Näin kirjoitan! Myrsky

Olin viidennellä luokalla, kun kirjoitin tämän aineen myrskystä. Teksti on lapsen käsialaa, mutta hämmästelen vieläkin, miten elävästi sain sen aikaan. Sisälläni oli jo silloin tarinankertoja, joka halusi antaa sanoille voimaa. 

Kun luen nyt tuota lapsena kirjoittamaani tarinaa, tunnistan paljon samoja tunteita, joita kannan aikuisena. Myrsky ei ole vain ulkona riehuva sää, vaan se voi olla myös sisällä kuohuva mieli. Ehkä siksi kirjoitan vieläkin. Sanojen kautta myrskyt asettuvat, ja niiden keskeltä löytyy rauha.

Muistan illat, jolloin veimme tyttöjä tanssitreeneihin. Kun odottavan aika kävi pitkäksi, etsin itselleni tekemistä. Tämän kuvan otin eräänä iltana, kun askelsin kuntoportaita ylös ja alas pimeässä. Ilmassa oli kostean illan tuoksua ja hiljaista sykettä. 

Kuntoportaiden askelissa, tunnistan saman kuvauksen ytimen: joskus on löydettävä rytmi ja voima selvitäkseen myrskystä – ja samalla luottaa siihen, että se lopulta laantuu ja väistyy kokonaan. 

MYRSKY

Yöllä heräsin kovaan myrskyyn. Tuuli ulvoi ja tuulessa puut humisi. Ulkona oli pimeää. Sade piiskasi talon seiniä. Ikkunasta näki merelle. Sieltä näkyi vaahtopäitä. Maassa oli peltipurkki, jota sade yritti paiskoa mereen. Oksat katkeilivat tuulen ansiosta. Taivas oli tumma ja sade jatkoi vinkumista. Merellä alkoi kohista.

Nyt alkoi vielä rajumpi ilma kuin äsken. Tuntui aivan kuin pään päällä olisi jyrissyt. Toisesta ikkunasta näkyi pellolle. Siellä oli vanha riepu seipään päässä. Tuuli riepotteli sitä.

Sytytin kynttilän, sillä sähköt oli poikki. Äitikin oli herännyt ukonilman vuoksi. Äiti sytytti keittiöön kynttilän. Isä vain nukkui sikeästi. Ulkona satoi rankasti. Puissa lehdet kahisivat inhottavasti, mutta pian kuitenkin nukahdin.

Myrsky jatkui vielä aamulla. Enää ei jyrissyt, mutta satoi yhä. Taivas oli tummansininen ja pilvinen. Tuuli raastoi puita. Pian sade hiljeni. Tuuli ulvoi vielä. Lopulta rajuilma lakkasi.  

Blogisarja Näin kirjoitan! Kello

Nostalgisen blogisarjan tämänkertainen kirjoitus kertoo paitsi lahjakellosta myös kiusaamisesta – ja siitä, kuinka se oli vähällä pilata muuten hyvän päivän. Joskus asioita täytyy malttaa odottaa, mutta lopulta odotus palkitaan. Kuten niin usein, asiat järjestyivät myös tässä tarinassa.
Tämä aine on kirjoitettu viidennellä luokalla.
Kuvassa näkyvä kello on tyttäreni kello, joka taitaa toimia vieläkin, vaikka sen kehysrengas on irronnut.

 INKERIN KELLOSSA OLI VIKA

Inkeri oli kymmenvuotias. Inkeri sai syntymäpäivälahjaksi kellon. Kun Inkeri oli koulussa toiset kehuivat Inkerin kelloa ja toiset sanoivat pyh, minkälainen kello sinulla on. Tuo on varmaan koko koulun huonoin kello. Ei varmasti ole, tiuskaisi Inkeri. 

Kotona Inkeri ei puhunut paljon mitään. Hän mietti, että menikö synttärit pilalle. Yhtäkkiä ovikello soi. Äiti meni avaamaan oven. Siellä oli Inkerin setä Einari. Häntä kutsuttiin Einari sedäksi. Einarilla oli lahja Inkerille. Se oli suuri paketti. Inkeri avasi sen. Siellä oli suksipaketti ja Inkeri oli riemuissaan. Sitten jokin kolahti, aivan kuin kumi olisi pudonnut jostakin. Inkeri meni huoneeseensa, kello oli pudonnut tuolilta lattialle. Mikä se oli? Äiti huusi. Kelloni putosi, huusi Inkeri takaisin vähän itku kurkussa. Minä vien sen huomenna korjattavaksi, sanoi äiti lohduttaen. 

Seuraavana päivänä Inkerillä oli kello korjattuna. Kello odotti häntä keittiön pöydällä. Kun Inkeri tuli koulusta oli Einari setä vielä heidän luona. Inkerin mielestä kello oli parempi kuin uutena. Äiti oli samalla ostanut uuden ranneremmin kelloon. 

Eräänä päivänä alkoi sataa lunta. Inkeri olisi mielellään mennyt hiihtämään. Mutta hän hillitsi itseään ja päätti kunnostella talvitavaroitaan. Ei vielä pitkään aikaan voinut hiihtää. 

Vihdoin Inkeri pääsi hiihtämään. Sukset luistivat hyvin. Pellolle ei ihan vielä voinut tehdä latua. Pihalla ja tiellä Inkeri hiihti. 

⛷

Ja niin kävi, että vaikka kello oli vähällä tuottaa pettymyksiä, lopulta siitä tuli Inkerille entistä rakkaampi. Päivä, joka olisi voinut päättyä ikäviin muistoihin, jäikin mieleen ilon ja onnistumisen kautta.

Blogisarja: Näin kirjoitan! Autiotalo

Blogisarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan, ja tällä kertaa vuorossa on kolmannella luokalla kirjoittamani tarina. Aiheena on koiralasten seikkailu autiotalossa. Voin hyvin muistaa, että olin silloin innostunut keksimään eläinhahmoja, joille annoin ihan oikeita nimiä. Tarinaan tuli mukaan kokonainen perhe, mikä kertoo siitä, että mielikuvitukseni lähti helposti laajenemaan.

Lapsena autiotalot tuntuivat erityisen jännittäviltä – niihin liittyi aina vähän salaperäisyyttä ja arvoituksia. Siksi en ihmettele, että halusin kirjoittaa juuri tällaisesta paikasta, jossa tapahtuu jotain yllättävää.

AUTIOTALO

Kerran oli koira äiti, jolla oli kaksi koira lasta. Niitten nimet olivat Siiri ja Roosa. Äidin nimi oli Tarja. Heidän hoitajansa olivat Reijo Tamminen, Marja Tamminen, Miira Tamminen ja Tiina Tamminen. 

Kerran Siiri ja Roosa lähtivät metsään. Mutta mitä, voi kauhistus, Siiri kiljui. Roosa oli rohkeampi kuin Siiri. Sillä he näkivät metsässä autiotalon. Tarja lähti ihmeissään etsimään Siiriä ja Roosaa. Hänkin joutui autiotaloon. Hän ei ollut huomaavinaankaan autiotaloa. Sitten hän näki jotain, joka ilahdutti Tarjaa. Siellä kaksi lastaan Siiri ja Roosa. Tarja huusi iloisena. Sitten he lähtivät kotiin. Siellä odottivat Miira ja Tiina. Ja he menivät lepäämään päivän rasituksista. 

Kun mietin kuvaa tähän tarinaan, joka kytkeytyy nykyhetkeeni, tuli mieleeni pihamme "autiotalo", tyttöjen leikkimökki. Siinä on jotain samaa: hiljaisuus, muistoja täynnä oleva tila, jota ei enää käytetä kuten ennen. Kuvassa koirani näyttää etsivän jotakin kuten aineeni koiraemo etsii pentujaan. 

Siksi tämä kuva tuntui juuri oikealta tähän aineeseen, jonka kirjoitin ala-asteella ja vaikka silloin kyse oli mielikuvituksen rakennuksesta, nyt vanhan leikkimökin hiljaisuus tuntuu melkein todemmalta kuin silloin kuvittelin.

Blogisarja: Näin kirjoitan! Tulivuori purkautuu

Tulivuori purkautuu -aine on muisto, joka ei unohdu.

Tämän aineen kirjoittamisen muistan erityisen hyvin. Olin viidennellä luokalla, ja koulussa olimme juuri kuulleet Pompeijista ja Vesuviuksen purkauksesta. Tarina teki minuun suuren vaikutuksen, ja päätin kirjoittaa siitä aineen.

Opettaja antoi kirjoitelmasta erityisen hyvää palautetta – varsinkin kohtauksesta, jossa kiireessä nappaan kengät mukaani ennen pakomatkaa. Se tuntui silloin hienolta oivallukselta, ja tuntuu siltä yhä. Kirjoittaessani näin koko tapahtuman mielessäni kuin elokuvan.

Minusta on hauskaa liittää näihin blogiteksteihin jotakin nykyhetkestä. Mietin pitkään, millainen kuva tähän sopisi. Tulivuorta ei ollut käsillä, mutta ehkä kengät laavaa muistuttavaa kangastaustaa vasten voivat herättää saman mielikuvan. Myös kuvilla voi kertoa tarinaa.

TULIVUORI PURKAUTUU

Olin ollut Pompejissa jo viisi päivää. Pompeijin tulivuori Vesuviuksen ympäröivillä rinteillä maalaisihmiset viljelivät peltoja. Asuin väliaikaisesti eräässä kaksikerroksisessa talossa. Talo oli aika lähellä Välimerta. Elokuun 24 päivänä kaikki Pompeijin asukkaat olivat askareissa kuten tavallisestikin. Pompeijissa oli tavallinen arkipäivä. Kävelin puistikossa rauhallisesti ja katselin suihkualtaaseen, jossa lapset leikkivät. Pian lähdin kuitenkin satamaan katselemaan laivoja. Laiturissa oli veneitä. Yksi vene oli naapurini vene. Erilaisia laivoja kulki merellä. Alkoi hämärtää ja lähdin asuntooni. Olin juuri päässyt tuoliini niin tulivuori alkoi purkautua. Pompeijin asukkaat olivat suunniltaan. Joka puolelta kuului lasten kirkua ja huudahduksia ja voihkimista. Ensin en tajunnut yhtään mitään. Nopeasti menin ikkunaan ja näin kuinka tulivuori purkautui. Otin nopeasti kenkäni ja lähdin juoksemaan kengät kädessä kohti Välimeren rantaa. Rannalla oli muitakin ihmisiä. Jotkut ihmiset olivat laivassa ja katsoivat kun Pompeijin kaupunki tuhoutui. Olin itsekin jo laivassa ja pian laiva lipui merellä. Enää ei näkynyt paljoakaan Pompeijista. Pian koko kaupunkia ei ennä näkynyt, sillä oli jo pimeä. 

Matildan muistolle 💖

❣️MATILDA❣️

Julkaisen nyt kuvan, joka on meille täynnä iloa ja muistoja. Kuva, jonka äärelle pysähdyimme usein nauramaan vatsat kippurassa. Matilda näyttää kuin toista korvaa ei olisikaan, ja se sai meidät tytöt nauramaan yhä uudelleen.

Kuvamuisto Matildasta - myös e-kirjassani mainittu hetki. 

Matilda oli meillä 13 ja puoli vuotta, pennusta vanhuuteen asti. Rotuna cockerspaniel ja cavalier -sekoitus ja koira, joka hurmasi kaikki. Koira, jota meillä on edelleen ikävä. Muistoja ja kuvia on valtavan paljon ja niihin hetkiin voi aina palata. Matilda on ensimmäinen koira, jonka tassunjälki on vahvasti aina sydämessäni. 

💖

Kun samoja reittejä kuljen nyt Milon kanssa, joskus tuntuu kuin Matilda juoksisi mukana. Ja tavallaan tietysti kulkeekin, sydämessäni ja muistoissani. Matilda oli onnellinen meillä, kulkiessaan noita reittejä niin kuin Milo nyt. Kaipuun ja ikävän lisänä on kiitollisuus siitä, että sain juuri tuon kiharakarvakorvan kanssa elää noin monta vuotta. Kiitollinen olen myös siitä, että Milo on elämässäni juuri nyt.

💖

Ja Matilda toi meille sen, mikä oli tarkoitettukin – ja enemmänkin. Matilda paransi pelkoja, toi rakkautta ja oli läsnä, kun sitä tarvitsimme. Matilda oli seurana, kun tytöt tulivat koulusta, ja tyttöjen sairastaessa lohdun tuojana, huolien hetkellä sylissä kuunnellen murheitamme. Se, mitä Matildalta saimme, ei voi viedä meiltä pois, vaikka aika niin tekikin. Oma kiharakorvamme kulkee häntää heiluttaen yhä mukanamme – muistoissa, sydämessämme ja kaikessa, mitä elämä meille antaa.

💖 

Blogisarja: Näin kirjoitan! Siitä se alkoi

Kuvassa on kokoelma kiiltokuviani. Keskelle valitsin erityisen kuvan, jossa kaksi ystävää halaa toisiaan – se liittyy suoraan tämänkertaiseen aineeseen, jonka aiheena on ystävyys.

Kiiltokuvien alla on kansio, jossa säilytän joitakin kirjoituksiani. Taustalla näkyy huivi, jonka mummoni on itse silkkimaalannut ja antanut minulle. Hän oli erittäin taitava käsitöissä ja eli peräti 100-vuotiaaksi. Huivin vieressä on postikorttilaatikko – sellaisia tehtiin aikanaan, ja tämän laatikon olen tehnyt itse pari vuotta sitten. Käsityötaidot ovat kulkeneet suvussa: ne periytyivät minulle ja ovat siirtyneet myös omille tyttärilleni.

Tässä aineessa kerrotaan ystävistä, jotka tekevät telttaretken. Aine on neljännellä luokalla kirjoitettu.

SIITÄ SE ALKOI

Paula oli yksitoistavuotias tyttö. Paulan paras kaveri on Merja. He asuvat samassa kerrostalossa. Paulan perhe asuu toisessa kerroksessa ja Merjan kolmannessa. Merja on vuotta vanhempi Paulaa. Merja ja Paula lähtivät ulos. Keksitään tänään jotain hauskaa, ehdotti Merja, Joo, innostui Paula. Mietitään. Mitäs jos mennään sinne järvelle, missä viime kesänä käytiin, Paula ehdotti. He olivat niin innostuneita, että lähtivät heti juoksuun. Paula sai luvan ja Merja myös. Paula ja Merja päättivät, että suunnitellaan ensin. He menivät Merjan huoneeseen suunnittelemaan. Otetaan teltta, jos rannalla tulee kuuma, niin voidaan mennä telttaan vilvoittelemaan ja syömään.  Voidaan ottaa meidän teltta, ehdotti Paula. Ja eväät, muistutti Merja. Vihdoin he lähtivät matkaan. Siitä se alkoi. He menivät samalle järvelle joka viikko. Paula ja Merja menivät sinne vain kesälomalla.